Kiihtyykö keskusta – saako vaihteen kakkoselle?

Vaikuttajakiihdyttämö. Hieno sana. Keskusta käynnisti syksyllä mentorointiohjelman. Tarkoituksena on opastaa nuoria kohti vaikutusvaltaa.

Hyvä homma. Mutta näyttää siltä, että keskustan pitäisi kiihdyttää myös äänestäjiä. Ja jo nyt vallankahvassa istuviakin. Onhan eduskuntavaaleihin enää vuosi ja vaalitaistelun alkuun vielä vähemmän.

Keskustalaisia on näkyvillä paikoilla hieno joukko.

Hallituksessa Juha Sipilä, Anne Berner, Jari Leppä, Mika Lintilä, Annika Saarikko, Kimmo Tiilikainen ja Anu Vehviläinen. Puoluejohdossa Sipilän lisäksi Katri Kulmuni, Antti Kurvinen, Juha Rehula ja Jouni Ovaska. Ja eduskuntaryhmässä vielä enemmän.

Pystyykö tämä porukka vielä parantamaan, vetämään vaihteen kakkoselle? Isänmaan asioita on hoidettava, mutta samalla tarttis vahvistaa nykyisten ja tulevien kannattajien uskoa.

Pitää hivellä kaikkien keskustahenkisten syvimpiä tuntoja ja näyttää, että vahvaa näkemystä ja linjanvetoa tulevaisuuteen piisaa muillekin alueille kuin talouden lukuihin. Nimittäin jos tilaa jää, tontille tulijoita kyllä on. Tuore esimerkki on Timo Soinin pyrkimys omia kotihoidontuen tukeminen itselleen.

Pikku viriämistä on toki näkyvissä. Esimerkiksi varapuhemies Mauri Pekkarinen käynnistelee netissä Mauri-tv:tä. Ei hullumpaa, oli se sitten Ben Zyskowiczin pyörittämän Ben-tv:n innoittama tai ei.

Pekkarisen vahvuus on asioiden hallinta pilkkuja myöten. Hän kuuluu Suomen ministerihistorian osaavimpiin.

Konkari rohkenee kyseenalaistaa koko maan suuriruhtinaaksi ruvenneen Jan Vapaavuoren äärihelsinkiläisiä aluenäkemyksiä.

Energiapolitiikassa Pekkarinen patistelee paitsi hallitusta, myös vihreitä, jotka Helsingissä poltattavat surutta hiiltä. Sanoo, että hiilen polttaminen pitäisi kieltää lailla tai tehdä verotuksella kannattamattomaksi. Sillä lailla.

Vaikuttajakiihdyttämön nuorison kannattaa lukea Pekka Perttulan erinomainen kirja Äidin poika.

V. J. Sukselaisen elämäkerta kuvaa päähenkilön silmin, kuinka sosiaalipolitiikka kehittyi vahvasti hänen puoluejohtajakaudellaan.

Mutta se osoittaa myös, kuinka monenlaiset ihmiset pärjäävät politiikassa. Oiva esimerkki on ”sileän” Sukselaisen ja Urho Kekkosen vertailu.

Kekkonen oli Suomen aseman turvaamisen mestari, mutta myös sisäpolitiikassa, esimerkiksi aluepolitiikassa, suurten visioiden mies.

Hän oli taistelija, kun Sukselainen hoiti asioita sovittelemalla ja kaihtamalla taisteluja. Silti hän istui Maalaisliiton johdossa liki 20 vuotta.

Johannes Virolainen, tohtori hänkin, pullautti Sukselaisen puoluejohdosta 1964 ja johti keskustaa 16 vuotta. Virolainen oli taustaltaan vahva maatalousmies. Silti juuri hän ryhtyi ohjaamaan Maalaisliittoa avarammille vesille nimenmuutosta myöten.

Sukselainen olisi halunnut Kekkosen jälkeen presidentiksi. Vuosikymmenten haave ei toteutunut, kuten ei muillakaan keskustalaisilla.

Kekkosen jälkeisessä keskustan presidenttitaistelussa Sukselainen tuki Ahti Karjalaista. Perustelu oli monimielinen.

– Virolainen on hyvä puhuja, mutta Karjalainen on parempi vaikenija.

Sittemmin presidentiksi on pyrkinyt pitkä liuta keskustalaisia – turhaan. Kun Sauli Niinistö päättää toisen kautensa, keskustalaista presidenttiä ei ole nähty yli 40 vuoteen.