Ruokajärjestelmä on päivitettävä
Maatalouspolitiikka on aina herättänyt suuria intohimoja. Itsenäisen Suomen aikajaksolla tämäkin politiikka on muuttunut sykleissä.
Tasavallan alkuvuosina rakennettiin tuhoutunutta omavaraisuutta ja kasvatettiin kansallista maahan kietoutunutta identiteettiä. Sodan aikana ja sodan jälkeen torjuttiin jokapäiväistä ruuan puutetta.
Maatalouspolitiikka oli myös asutuspolitiikkaa ja sitä kautta sisäisen turvallisuuden rauhoittamisen politiikkaa.
Kun ruoantuotannon tavoitteet saavutettiin verraten nopeasti, ryhdyttiin maaseutua tyhjentämään 1960-luvulla väistämätöntä rakennemuutosta kiihdyttäen.
Seuraavia vuosikymmeniä leimasi tasapainoisen perhemaatalouden tavoittelu osana yhteiskunnan korporatiivista palkka- ja sosiaaliturvajärjestelmää.
EU-jäsenyyden myötä valittiin ruoantuotannon markkinavetoisen tehostamisen polku tanskalaisten esikuvien perustalta.
Ruokaketjun arvojärjestys keikahti kaupan noustessa kuskin paikalle. Maatilat kasvoivat ja tuotanto tehostui, mutta niiden kannattavuus vaihteli suuresti. Tästä jättäytyville tarjottiin mahdollisuutena monitoiminnallista maataloutta ja laajempaa maaseutupolitiikkaa.
Tilojen tehostamisen sykli on tuskin vieläkään ohi mutta muutoin nykyinen tapa järjestää maatalouden politiikkaa on merkittävän päivittämisen tarpeessa.
Ruoan tuotannon ulkoisvaikutukset ympäristöön, ilmastoon, terveyteen ja luonnon monimuotoisuuteen eivät ole yllätyksellisiä mutta nousevat silti aivan uudella tavalla politiikan vaatimuslistalle.
Samaan aikaan näkökulma huoltovarmuuteen ja panostuotannon omavaraisuuteen on saanut aivan uuden painoarvon. Asioita pitäisi osata yhdistää lähtökohdiltaan hyvin erilaisista kulmista.
Suomalainen maatalouspolitiikka on valitettavasti jumittunut liian syvälle puolustuksen juoksuhautoihin. On selvää, että kustannuskriisissä kamppaileville maatiloille on haastavaa luoda toivon näköaloja lisääntyvän ympäristösääntelyn paineissa.
Poliitikkojemme pitäisi kuitenkin olla rohkeampia avartamaan katsettaan esimerkiksi tutkimuksen ja teollisuuden rohkaisemina.
Markkinapaine voidaan kääntää suomalaisen tuotannon eduksi.
Alkuvuoden aikana on tuotu keskusteluun useitakin erilaisia tulevaisuuden tiekarttoja.
Luonnonvarakeskuksen tutkijoiden laatima Ruokavisio 2040 uskaltaa kurkistaa päivän politiikan taakse ja nostaa ympäristökeskustelun perusmaataloustuotannon vahvuudeksi.
Heikkoudeksi jää tuotannon kannattavuuskriisin ratkaiseminen, johon ei ole tarjolla uutta reseptiä. Maaseutuverkoston teettämät Kotietu- ja Ruokavarma -tutkimukset peilaavat ruoantuotannon ja luonnon yhteyttä tulevaisuuden maaseudulla.
On selvää, että monimuotoisuuden turvaamisen ja ilmastonmuutoksen hillinnän vaatimukset peilaavat lähiaikojen ruoantuotannon arkeen.
Elintarvikealan yrityksen ovat jo askelta edellä. Useiden suomalaisten yritysten tavoite lisätä kasvispohjaisten tuotteiden vientiä on virittänyt ”Suomi kasvaa vegestä” -yhteistyön. Elintarviketeollisuus vaatii seuraavaan hallitukseen ruokaministeriä.
Valio haluaa puhua maatalouden sijasta laajasti ruokajärjestelmästä ja alkaa maksaa lisähintaa luonnon monimuotoisuuden ehdot täyttävälle maidontuotannolle.
EU:n puitteissa maatalouden tukipolitiikka on kiinnitetty tulevien vuosien ajaksi.
Seuraavan hallituksen on silti otettava maatalouden valmistaminen uuteen ruokajärjestelmään ohjelmatason asiaksi. Markkinapaine voidaan kääntää suomalaisen tuotannon eduksi.
Kysymys on myös merkittävästä lisäpanostuksesta ruokajärjestelmän perustutkimukseen, innovaatiotoimintaan ja koulutukseen.
Vähenevien resurssien julkisessa taloudessa tässä onnistuminen on keskeistä. Menneeseen kiinnittyneellä vastaan harauksella tuskin saadaan seuraavan sukupolven luottamuksen ansaitsevaa ruokajärjestelmää aikaiseksi.