Keskustan ideaa kirkastamassa
Keväällä 1970 keskustapuolue oli kriisipuolue. Se oli saanut rumasti selkäänsä eduskuntavaaleissa, menettänyt yli 50000 äänestäjää ja peräti 17 kansanedustajaa. Voiton veivät Alkion perillisiksi julistautuneet vennamolaiset ja konservatiivista syrjää kutitteli ensimmäistä kertaa eduskuntaan noussut Suomen Kristillinen Liitto.
Puolue halusi oppositioon mutta presidentti Kekkonen ei heltynyt. Hän katsoi, että vakaa hallituspohja on maan etu, mikä tarkoitti kansanrintaman jatkoa. Sisäisesti jakautunut keskustapuolue tyytyi osaansa ja uskoi asialinjan lopulta voittavan poliittisen protestin.
Ajan merkit olivat olleet nähtävissä useamman vuoden ajan. Kunta- ja presidentinvaalit olivat jo herkistäneet keskustalaisia tulevalle. Sisäinen eheytys ja keskustapolitiikan toiminnallinen muutos jäivät kuitenkin päivän tuokseessa tekemättä.
Synkkiä aikoja elänyt puheenjohtaja Johannes Virolainen tunnisti sekä tarpeen uudistaa puoluetta että palvella maaseudun päivänasiaa. Hän tiivisti aatteen kirkastamisen haasteen kolmeen kohtaan. Ensimmäisenä tuli talonpojan kunnian palautus ja toisena pienen ihmisen oikeudet ja valta. Kolmanneksi Virolainen nosti puhtaan ilman ja puhtaiden vesien tavoitteen.
Ympyrän voi katsoa sulkeutuneen, sillä 50 vuotta myöhemmin Keskusta hakee jälleen tarkoitustaan. Ajan merkit ovat näin jälkeen päin tarkasteltuina olleet näkyvissä jo pitkään ja vallastakin olemme nauttineet pitkän jakson ajan. Riemunamme on taas populistinen protesti, joka ei rajoitu vain yhteen puolueeseen vaan jäytää koko kansanvallan kaarta.
Mitä voisimme ottaa historiasta opiksemme? Rakenteiden muuttumisen osalta tilanne on monella tapaa erilainen kuin tuolloin. Talonpoika ei enää ole talouskasvun ykkösvihollinen eikä lukumäärältään keskustalaisen kannatuksen kovaa ydintäkään.
Poliittisilla markkinoilla emme kilpaile nyt nousevien suurten ikäluokkien äänistä. Paradoksaalista kyllä, nuo eläköityneet suuret ikäluokat edelleen pitkälti määrittelevät politiikan sisältöä ja vallankäyttäjien nimiä.
Talonpojan kunnian voikin ymmärtää alkiolaisittain koko maaseudun ja alueiden kunnian palauttamiseksi. Ennen sitä nimitettiin desentralismiksi mutta itse puhuisin mieluummin siitä, halutaanko Suomesta metropolivaltio vai pienempien ”paikallisvaltioiden” verkostomainen mosaiikki.
Pienen ihmisen oikeudet ovat politiikan tunnekieltä. Jos aikoo menestyä, tässä ei voi jäädä historian hyvän kehän väärälle puolelle. Parhaiten tätä sanoittavat sosiaalireformit, jotka kaventavat tuloerojen repsottamista, parantavat vanhusten ja sairastavien asemaa ja huolehtivat tasa-arvon toteutumisesta.
Tämä on pitkään ollut keskustapolitiikan peruskauraa mutta tunnistetaanko meidät tuloksista? Aivan syyttä meitä ei syytetä poliittisesta elitismistä, joka helposti vaivaa vallankäyttöön tottuneita puolueita. Siinä henkilökohtainen on poliittista: tapa elää, esiintyä, puhua ja hoitaa hommiaan.
Puhdas ilma ja vesi ovat silloisiin ongelmiin sidottuja ympäristöpolitiikan tavoitteita. Keskustapuolue oli tässä aikaansa edellä ja sen pitäisi jatkaa leivänvihreää perintöään luonnonvarapolitiikan edelläkävijänä. Kun Virolaiselle vihreys oli pysyvin osa alkiolaista ideologiaa, ovat vihreys ja luonto tänään liian monelle keskustalaiselle pilkan ja vähättelyn kohteita.
Kysymys on viime kädessä vihreyden sisällöstä ja sitä taistelua ei ole syytä luovuttaa kilpailijoillemme. Ekologinen taloustiede yhdistää paikallisyhteisöjen ja paikallistalouden voiman tavalla, joka on hyvin lähellä keskustalaisuuteen liittyvää kolmannen tien politiikkaa.
Kyllähän tällä Johanneksen reseptillä jo ihan hyvään alkuun pääsee. Virolaisen alkuun panema ja Paavo Väyrysen johdolla jatkettu nousu realisoitui kunnolla kevään 1991 vaaleissa. Sen voima kantoi pitkään. Menestyvän politiikan perusreseptinä on silti aina uudistumisen välttämättömyys ja identiteetin tunnistamisen pakko.
Aikaa se kyllä vaatii, ja sinnikästä työtä.