Tieteellistä mielipidemiekkailua
”Käynnissä näyttää nyt valitettavasti olevan voimakkain tieteen, tutkimuksen ja tieteellisen sivistyksen vastainen kampanja sitten maailmansotien välisen ajan.
Olisi hyvä olla selvillä, missä mennään ja millaisiin yhteiskunnallisiin ja ideologisiin konteksteihin tällainen politiikka on menneinä vuosikymmeninä liittynyt.”
Näin kirjoitti Helsingin yliopiston oikeushistorian ja roomalaisen oikeuden professori Jukka Kekkonen Helsingin Sanomien mielipidesivulla (9.12.).
Lehden toimituksessa kirjoitus arvostettiin niin eteväksi, että se julkaistiin poikkeuksellisesti myös HS:n nettiversiossa sellaisenaan, allekirjoitusta myöten.
Tieteen harjoittamisen perusasetelmia on kysymysten esittäminen ja niihin vastaaminen.
Voimme lähteä vaikka siitä, mistä alkuräjähdys syntyi? Miksi Jeppe juo? Miksi lohet kuolevat Tornionjoella? Miten ilmaston lämpenemistä voidaan estää?
Eikö siis pitäisi kysyä sitäkin, miksi koulutuksen määrärahoja leikataan valtion budjetissa?
Tai jos kysytäänkin, eikö tieteelle ja tutkimukselle tekisi enemmän oikeutta, että asiaa sitten tutkittaisiin ennen päätelmiin tuloa? Tai että mielipiteille ei annettaisi niin suurta painoarvoa, että kritiikille ei tunnu jäävän sijaa?
Miksi siis määrärahoja leikataan koulutuksesta – ja myös yliopistoilta ja korkeakouluilta?
Entä jos vastaus ei olekaan Kekkosen näkemä ”voimakkain kampanja sitten maailmansotien välisen ajan”?
Jospa vastaus onkin paljon yksinkertaisempi: rahat eivät riitä siihen kaikkeen, mitä koulutukseen on rakennettu?
Mutta oman edun puolustaminen saattaa sumentaa tieteellisen viileyden.
”Tiede, tutkimus ja tieteellinen sivistys” on ollut itse luomassa sitä rakennelmaa, jota nyt on viilattava hieman toiseen asentoon. Se on pyytänyt rahaa ja sille on annettu rahaa – veronmaksajilta.
Hallitus ei ole tässä prosessissa mikä tahansa osapuoli. Se on saanut vaalien kautta oikeuden kajota veronmaksajien lompakkoon. Tämä oikeus pitää sisällään sen, että hallituksen on myös puolustettava tätä lompakkoa.
Hallitus edustaa veronmaksajia.
Nyt hallitus ei näe enää mahdolliseksi sitä, että valtio ottaa joka vuosi viisi tuhatta miljoonaa euroa lisää velkaa, jotta kaikki aiemmin rakennettu voidaan pitää sellaisenaan pystyssä.
Ei tässä keskustelussa kannata sen kummempia konteksteja etsiä.
Ymmärrän jotenkin johtavien poliitikkojen tuskaa, joka saattaa purkautua huonona hetkenä ”päivystävien dosenttien” vähättelynä tai professorien työn etujen liioitteluna.
Tieteestä ja tutkimuksesta kun ei tunnu olleen nyt riittävää apua Suomen suurten talousongelmien ratkaisemiseksi. ”Asiantuntijat” antavat kovin erilaisia vastauksia samoihin kysymyksiin. Tuntuu suorastaan siltä, kuin ei olisi asiaa, johon ei saataisi arvovaltaisilta tahoilta aivan vastakkaisia näkemyksiä.
Ja vaikka oltaisiinkin suurissa linjoissa samaa mieltä, jokaisella neuvojalla on oma keppihevonen, jota ilman mikään ei onnistu.
Samaa tuskaa on kokenut varmasti jokainen pääkirjoitustoimittaja, joka yrittää pitää hoksottimiaan hereillä. Mihin tutkimukseen voi luottaa, kun huomenna esiin astuu joku, jonka näkemys on toisenlainen?
Kyllä te, hyvät lukijat, olette saman huomanneet.
