Paniikkiviestinnän sijaan tarvitsemme toivoa paremmasta
Uusi vuosi on aina kuorrutettu lupauksin ja toivein. Luonteva paikka korjausliikkeelle on aina jonkin päätös ja jonkin alku.
Sen sijaan, että lähtisin tekemään listaa kaikesta, mitä nyt on pakko oikaista, kehittää ja parantaa, puuttuisin viestintään, julkisen keskustelun ja ihmisten välisen vuorovaikutuksen laatuun.
Jatkuva, kulttuuriksi muodostunut paniikkiviestintä iskee jarrut pohjaan, ja synkästä mielenmaisemasta ei rahallakaan synny uusia innovaatioita.
Vaikka talous on riippuvainen suhdanteista ja poliittisista päätöksistä, se on mitä suurimmassa määrin psykologiaa, ja valittu narratiivi kuljettaa sitä tai jähmettää sen paikoilleen.
Jos yleinen ilmapiiri lietsoo vain toivottomuutta ja entisestään huononevia näkymiä, ihmiset lamautuvat.
Suomalaiset, hekin, joilla olisi aidosti varaa käyttää rahaa, säästävät itsensä kuoliaiksi. Yrittäjät eivät uskalla investoida, koska horisontti on uhkakuvia täynnä. Talouskasvua ei synny vain rakenteellisin uudistuksin vaan avuksi tarvitaan toivoa paremmasta, rohkeutta, kekseliäisyyttä ja uskallusta ottaa riskejä.
Väestön ikääntyminen on jokaisen tuomionpasuunaa soittavan pääviestejä. Jospa hyväksyisimme realiteetit ja lähtisimme rakentamaan tulevaisuutta tosiasiat tunnustaen.
Ikääntyneiden osuus kasvaa kasvamistaan, eikä asiaa voi muuksi muuttaa. Mahdollistava näkökulma on, että 70-100-vuotiaiden suomalaisten joukkoon mahtuu monta elämänkaaren vaihetta: työelämää, yrittäjyyttä, vapaaehtoistoimintaa, kulttuurin tukemista, omaishoitajuutta, huolenpitoa jälkikasvusta jossain vaiheessa koittavan hiipumisen ja luopumisen lisäksi.
Ikääntymisen laaja kirjo on aidosti tehtävä näkyväksi, ja suureen väestöryhmään kuuluvien on päästävä itse vaikuttamaan – myös poliittisesti – oman elämänvaiheensa käsikirjoitukseen.
Alhainen syntyvyys ja siitä käytävä keskustelu on saatava uusille raiteille. Kyse ei ole pelkästään perhepoliittisista etuuksista ja kannustimista. Lasten hankkiminen tai hankkimatta jättäminen ovat syvästi henkilökohtaisia asioita, ja tahaton lapsettomuus on yleistä.
Perheiden moninaisuus on nähtävä mahdollisuutena, ja tärkeintä on aina, että lapset voivat kasvaa turvallisten ja rakastavien aikuisten ympäröiminä.
Ja sitten tullaan takaisin tarinaan, joka vie eteenpäin tai päin seinää.
Millainen on Suomi, johon uskaltaa ja kannattaa synnyttää uusia veronmaksajia? Sisäänpäin kääntynyt ja murjottava periferia vai itseensä uskova, eteenpäin puskeva mahdollisuuksien maa?
Julkisen keskusteluilmapiirin lisäksi ihmisten keskinäinen vuorovaikutus heijastuu yhteiskunnalliseen ilmapiiriin, mielenmaisemaamme.
Jospa alkavana vuonna lähtisimme kalenteroimaan elämäämme siihen suuntaan, että siihen jäisi tilaa kunnon keskusteluille ystävien, tuttavien, naapurien, sukulaisten ja myös oman kuplan ulkopuolella olevien kanssa.
Ja somepaastokin olisi paikallaan.