Miksemme ole huolissamme koko Suomen luonnosta?
Suomussalmen raakkujoen yliajo on herättänyt laajaa keskustelua vastuullisesta metsätaloudesta ja luonnonsuojelusta.
Selvää on se, että katastrofi, joka tapahtui Suomussalmen Hukkajoella on aivan käsittämätön ja vahingon laajuus mittaamaton. Eikä se sovi minun ajattelumaailmaani tai realistiseen luontosuhteeseeni millään muotoa.
Selvää on myös se, että tapauksessa on rikottu lakia. Tämä surullinen tapaus on tarkassa tutkinnassa ja myöhemmin kuulemme johtopäätökset ja mahdolliset tuomiot.
Viime viikon tiistaina 27.8 Stora Enson toimitusjohtaja Hans Sohlström asteli median eteen ja myönsi, että he ovat tehneet virheitä. He ottavat vastuun ja aloittavat korjaavat toimenpiteet välittömästi. Näin kuuluukin tehdä.
Asia on herättänyt myös erityisen paljon poliittista keskustelua.
Vihreät ilmoittivat heti vaatimuksista luonnonsuojelu- ja vesilakien tiukentamisesta. Suojeluun tulisi saattaa vihreiden mielestä lainsäädännöllä kaikki purot. Tämän lisäksi vihreät vaativat lakiin riittävät suojavyöhykkeet raakkujokien varsiin.
Vasemmistoliiton eduskuntaryhmä vaatii, että hakkuut kielletään kaikkien herkkien vesistöjen rannoilta niin kutsuttujen suojavyöhykkeiden avulla. He esittävät paitsi yleistä, 30 metrin suojavyöhykettä vesistöjen rannoilla oleviin metsiin, myös laajempaa vähintään 50 metrin suojavyöhykettä raakkujokien läheisyyteen.
Sitä ihmettelen tässäkin tapauksessa, että millaiset mittasuhteet se on saanut.
Miksei Etelä-Suomen ympäristötuhoista kirjoiteta ja puhuta samalla tavalla ja niin paljoa? Mikseivät vihreät ja vasemmistoliitto halua omilla vahvoilla kannatusalueillaan kiinnittää huomiota luontoon? Miksi tämä tehtävä jää esimerkiksi vain meille keskustalaisille?
Alkusyksystä Helsingissä tuhottiin jälleen luontoa. Surullisen kuuluisan Malmin lentokentän ympäristöstä laitettiin matalaksi liito-oravametsää. Tämä ei ollut ensimmäinen kerta, vaan näin on käynyt myös vuosina 2022 ja 2018.
Väitän, että jos tällainen olisi tapahtunut muualla Suomessa, niin mediahuomio ja tiettyjen ihmisten huuto olisi ollut korvia hivelevää.
Maaseudun tulevaisuus puolestaan kirjoitti ansiokkaasti ja avasi 2.9.2024, kuinka Helsingissäkin osataan vahingoittaa vesistöjä ja niiden ekologisia rakenteita.
Helsingin kaupunki oli perannut Mätäjoen sivuhaaran kaivinkoneella, ja järeiden toimien takia puron ekologinen tila oli romahtanut. Asiantuntijan mukaan puron perkaus oli vieläpä suurelta osin turha. Tieto ei ollut kulkenut kaupungin sisällä.
Kaikki nämä ovat surullisia tapauksia luonnon kannalta, mutta miksi vain pohjoissuomalainen tapaus saa mediatilaa? Meidän pitäisi kiinnittää enemmän huomiota pääkaupunkiseudun luontoon ja ympäristöön, jossa sitä on huomattavasti vähemmän kuin muualla Suomessa.
Jokainen menetetty luonnontilainen alue tai harvinaiset luontotyypit ovat mittava menetys Helsingissä. Betoniviidakoiden keskellä puhdasta luontoa ei ole muutenkaan liikaa.