Suomen aluejako 2050
Suomen tasavallan aluejako valtakuntaa pienempiin hallintopiireihin on peräisin ajalta ennen puhelinta ja polttomoottoria – jopa ennen höyryveturia. Vaikka kuntien määrä on 1960-luvulta puolittunut liitosten ansiosta tai takia, taustalla kummittelee edelleen kirkonkyliin, hevoskyytiin ja kestikievareihin pohjautuva järjestely.
Hyvinvointialueet (keinotekoiset nimet tapaavat muuttua ennen pitkää toisiksi) ovat ensimmäinen konkreettinen muutos peruspalveluiden järjestämisessä vuosikymmeniin. Suomi on ollut ja on vielä tämän vuoden loppuun planeetan paikallishallintovetoisimpia maita: kunnat ovat vastuussa peruspalveluiden järjestämisestä.
Digitaalinen vallankumous on jo mullistanut sivilisaatiota monin tavoin, mutta sen suurimmat vaikutukset aluejakoon ovat vielä näkemättä. Nopeasti kasvava osa kansalaisista pystyy hoitamaan nopeasti kasvavan osan asioistaan siirtymättä fyysisesti paikasta toiseen.
Asiointi onnistuu pienemmän tai suuremman älylaitteen ruudulla mistä tahansa – ei kaikki asiointi, mutta päivä päivältä suurempi osa. Tämä tulee edelleen muuttamaan palveluiden järjestämisen aluejakoa.
Muutos ei nimittäin pysähdy sote-ratkaisuun. Olen aikakoneeni avulla saanut käsiini johtava konsultti Konsta Kuttaperkan vuonna 2050 kirjoittaman raportin Suomen aluehallinnon kehityksestä sote-ratkaisun jälkeen. Poimin tähän raportin keskeisimmät havainnot:
“Hyvinvointialueiden käynnistyttyä kävi nopeasti ilmi, että vähäväkisimpien alueiden edellytykset suoriutua palveluvelvoitteistaan olivat riittämättömät. Vuonna 2029 toteutettujen liitosten seurauksena hyvinvointialueiden määrä putosi viiteentoista ja vuoden 2035 fuusion jälkeen se oli kymmenen.
Samaan aikaan kävi ilmi, että kuntien edellytykset suoriutua perusopetuksen järjestämisestä olivat riittämättömät. Perusopetus päätettiinkin siirtää hyvinvointialueiden järjestettäväksi vuonna 2031. Vuoden 2033 aluevaaleissa osa puolueista kampanjoi teemalla ‘Jokaisessa kunnassa pitää olla ala-aste’.
Tämä tavoite ei toteutunut. Harvaan asutuilla alueilla perusopetus keskitettiin suurempiin yksiköihin, joissa voitiin turvata monipuolinen kurssitarjonta.
Vuoden 2036 kuntalakiuudistuksella muutettiin hyvinvointialueet kunniksi. Tämä ratkaisi samalla ikuisuuskysymyksen maakuntaverosta, jota oli jahkailtu kaksikymmentä vuotta tuloksetta: hyvinvointialueet olivat nyt kuntia, eikä mitään maakuntaveroa tarvittu.
Kun vanhoilla kunnilla ei enää ollut peruspalvelujen järjestämisvelvoitetta, niille jäi enää asemakaavoitus, lähiympäristöstä huolehtiminen ja kansanperinteen vaaliminen. Vanhat kunnat muutettiin pitäjiksi, ja pitäjäjako palautettiin 1960-luvun kuntarakenteen mukaiseksi. Retropitäjiä, kuten niitä kansalaiskeskustelussa kutsuttiin, perustettiin noin 550. Niiden rajoille pystytettiin asianmukaiset infokyltit.
Vuonna 2050 Suomessa on kymmenen peruspalveluiden järjestämisestä vastaavaa kuntaa ja 550 retropitäjää. Keskustelu aluepolitiikasta ja valtionosuusjärjestelmän uudistamisesta jatkuu edelleen vilkkaana.”
Sanokaa minun sanoneen.