”Sopimuspohjainen maailmanjärjestys” voi kuulostaa tyhjältä liturgialta, mutta se on etenkin pienten kansojen ja siis myös suomalaisten turva

Pääkirjoitus

Kun valtioiden rajoja ylittäville sopimuksille ja järjestykselle ei anneta arvoa, kaikki häviävät ennen pitkää – ja varsinkin pienet maat kuten Suomi.

Viimeksi maailma on saanut ihmetellä Brasilian sademetsien järjestelmällistä tuhoamista.

Vastalauseista ei välitetä, vaikka jättimäisillä metsäpaloilla on vaikutuksia koko maailmaan.

Mutta tämäkin on seurausta nationalistisesta ”meidän maamme ensin eikä yhteisestä edusta tarvitse välittää” -ajattelusta. Voima ja vahvuus sanelevat, kuten presidentti Sauli Niinistö sanoo.

Sopimuspohjainen maailmanjärjestys on pitänyt nationalismia kurissa.

Kun sopimuksia vähätellään, tilaa jää populismille, itsekeskeisille ja arvaamattomille johtajille – ja nationalismi nostaa päätään.

Eikä siitä ole koskaan seurannut mitään hyvää.

Tätä politiikkaa näemme yhä useammin. Yksittäiset maat sanovat sopimuksiaan irti tai väheksyvät niitä.

Näin ovat tehneet monet suurvaltojen johtajat USA:n ja Venäjän presidentit etunenässä.

Ison-Britannian brexit-hanke on samaa sarjaa. Euroopan unionin sisällä nähdään muutakin yhteisen sopimisen rakoilua. Muualla maailmassa on vielä enemmän esimerkkejä.

Kaikkien yhteinen nimittäjä on käsitys, jonka mukaan sopimiset sortavat juuri meidän maatamme, ja että juuri meidän maamme menestyy paremmin, kun muita ei tarvitse niin ottaa huomioon.

Ainakin pienten maiden näkökulmasta tällainen politiikka vie väärään suuntaan.

Elämme yhteisessä maailmassa. Sen ilmasto tai meret eivät tunne rajoja. Myös ihmisarvo ja ihmisoikeudet ovat yhteisiä.

Kun sopimuksia vähätellään, tilaa jää populismille, itsekeskeisille ja arvaamattomille johtajille – ja nationalismi nostaa päätään.

Yhteistä etua on pyritty rakentamaan varsinkin toisen maailmansodan jälkeen.

Sen peruja ovat YK:n vahvistuminen, Euroopan unioni ja lukemattomat muut järjestelmät ja sopimukset.

Teknisen kehityksen synnyttämää taloudellisen globalisaation voimaa on pyritty sopimuksin suitsimaan.

EU on hyvä esimerkki siitä, kuinka Suomenkin vaikutusvalta voi yhteisen sopimisen kautta olla sen kokoa suurempi.

Nyt Suomi on EU:n puheenjohtajavuorossa. Se antaa keinoja puuttua jopa Brasilian sademetsien tuhopolttoon.

On tosin totta, että keskeisimpiä kansainvälisen oikeuden sopimuksia on valtioiden itsenäisyyden ja suvereniteetin kunnioittaminen.

Sen voi katsoa oikeuttavan nationalismiakin.

Mutta kansainvälinen oikeuskin on sopimuskysymys. Suomella on karvas kokemus juuri tämän oikeuden loukkauksesta.

Talvisotaan johtaneesta Molotovin-Ribbentropin salaisesta pöytäkirjasta on tullut juuri nyt kuluneeksi 80 vuotta.

Sen myötä pieniä maita jaettiin Neuvostoliiton ja Saksan kesken jaon kohteilta mitään kysymättä.

Tuskin me sellaisia aikoja haluamme takaisin? Siksi on parempi puolustaa sopimuspohjaista maailmanjärjestystä.

Se tosin vaatii kompromisseja ja joskus näennäisestä ja hetkellistä omasta edusta luopumista, mutta lopulta kaikki voittavat.