Presidentti jakaa armoa kitsaasti – ja hyvä niin
Tasavallan presidentti Sauli Niinistö on käyttänyt armahdusoikeuttaan säästeliäästi. Niinistö hyväksyi viime vuonna yhden armahdusanomuksen ja hylkäsi 48 anomusta. Niinistön kannatuslukemista päätellen linjalle on kansalaisten vahva tuki.
Niinistö on todennut, ettei arvioi armahdusharkinnassa uudelleen rikosta tai siitä tuomittua rangaistusta. Hän on kertonut käyttävänsä armahdusoikeutta silloin, kun tuomitun henkilön tai tämän perheen olosuhteissa – kuten terveydentilassa – on tapahtunut merkittävä muutos.
Aiemmat presidentit käyttivät armahdusoikeutta useammin myös silloin, kun pitivät tuomioita kohtuuttomina. Esimerkiksi Tarja Halonen armahti lukuisia aseistakieltäytyjiä ja Mauno Koivisto talousrikollisia.
PERUSTUSLAIN 105 §:n mukaan tasavallan presidentti voi yksittäisessä tapauksessa saatuaan lausunnon korkeimmalta oikeudelta armahtaa tuomitun rikollisen.
Armahdus ei poista rikosta eikä syyllisyyttä, vaan ainoastaan vapauttaa teon rikosoikeudellisesta seuraamuksesta.
Armahduksen myöntämisen perusteita ei ole säädetty laissa, vaan se perustuu vapaaseen harkintaan. Presidentin ei tarvitse perustella päätöksiään, eikä ainakaan nykyisen presidentin tapana ole ollut käsitellä niitä julkisesti.
Presidentin ei tarvitse myöskään noudattaa korkeimmalta oikeudelta saatua lausuntoa. Yleiseen armahdukseen presidentilläkään ei ole oikeutta, vaan siitä on säädettävä lailla.
Armahdusinstituution juuret ovat eurooppalaisessa, kristillisessä perinteessä, jossa suvereenilla vallankäyttäjällä on ollut oikeus armahtaa tuomittuja rikollisia. Armahdusoikeus oli kuva jumalallisesta armosta, jota vallankäyttäjä saattoi halutessaan ohjata alamaisilleen.
Armahdus ei poista rikosta eikä syyllisyyttä.
OSA oikeustieteilijöistä on luonnehtinut armahdusoikeutta tarpeettomaksi muinaisjäänteeksi ja oikeusvaltion oudoksilinnuksi.
On kuitenkin niin, että toisinaan lain oikeakin soveltaminen voi johtaa yksilön kannalta kohtuuttomaan lopputulokseen. Rikosoikeudesta ei pystytä tekemään niin joustavaa, että se voisi taipua jokaiseen mahdolliseen yksittäistapaukseen.
Tällaisissa tilanteessa armahdusoikeus tarjoaa keinon ratkaista ongelma niin, että kohtuuttomuudesta päästään eroon. Usein tämä tapahtuu muuttamalla ehdoton vankeusrangaistus ehdolliseksi.
Armahdusoikeudessa on myös riskejä, sillä sitä voidaan käyttää väärin. Presidentti voi pyrkiä ajamaan sen avulla poliittisia tarkoitusperiään.
Ulkomailla armahdusoikeus on johtanut jopa huoliin siitä, että siihen turvautumalla presidentti voi jaella armahduksia vaalilakien rikkomisiin syyllistyneelle kampanjaorganisaatiolleen.
SUOMALAISET ovat osanneet valita presidenteiksi vastuullisia ja presidentin mitat täyttäviä henkilöitä.
Siksi armahdusoikeus on eräänlaisena oikeusjärjestelmän varoventtiilinä säilyttämisen arvoinen instituutio. Niin kauan kuin armahdusoikeutta käytetään vastuullisesti ja maltillisesti, muutoksiin ei ole tarvetta.
Jos joku tulevista presidenteistä käyttäisi järjestelmää poliittisesti hyväksi, armahdusoikeus kannattaisi siirtää presidentiltä tuomioistuinlaitoksen tehtäväksi. Tätä tasavallan presidentti Niinistö on itsekin esittänyt.
