Poliittinen väkivalta ei lopu hyssyttelemällä
Poliittinen väkivalta on lisääntynyt hälyttävästi Suomessa. Viime vuosien aikana joko suoran väkivallan tai uhkailun kohteeksi on joutunut kaksi entistä pääministeriä (Alexander Stubb ja Juha Sipilä) ja muita poliitikkoja.
Synkin kohtalo on ollut perussuomalaisten Keski-Suomen vaalipäälliköllä Pekka Katajalla. Hänet hakattiin poliittisen syiden takia henkihieveriin.
Tilanne on huolestuttava ja sen pitäisi kiinnostaa kaikkia poliittisia puolueita ja niiden johtohenkilöitä. Karu totuus on, että hyssyttelemällä tai vähättelemällä tilanne ei muutu yhtään paremmaksi.
Poliitikkoihin kohdistuneet väkivaltaiset hyökkäykset kertovat, mihin suuntaan kehitys johtaa, ellei vihapuhetta ryhdytä suitsimaan. Vastuu tästä kuuluu kaikille.
Kuva turvallisesta maasta, jossa presidenttikin voi käydä lähikaupassa muiden kansalaisten tapaa, siirtyy historian lehdille, jos nykymenon annetaan jatkua.
Sosiaalisen median synkkää ilmapiiriä kuvastaa hyvin se, että Sipilä-uutisoinnin yhteydessä osa keskustelijoista ei tuominnut tekoa, koska ei jaa Sipilän poliittista näkemystä. Turpiin saa siis vetää, jos on eri mieltä. Tämä on vaarallinen tie.
Demokratiaan kuuluvat erilaiset mielipiteet ja niiden sietäminen. Väkivalta tai edes sen pelko ei saa nakertaa demokratian perusrakenteita. Välimalleja ei ole.
Jokainen joka hyväksyy poliittisen väkivallan, vastustaa demokratiaa.
Sosiaalisen median synkkää ilmapiiriä kuvastaa hyvin se, että Sipilä-uutisoinnin yhteydessä osa keskustelijoista ei tuominnut tekoa, koska ei jaa Sipilän poliittista näkemystä. Turpiin saa siis vetää, jos on eri mieltä. Tämä on vaarallinen tie.
Viime aikojen poliittinen ilmapiiri on suosinut politiikan äärilaitoja ja kärjekkäitä mielipiteitä. Maltilliset, lähellä keskustaa olevat puolueet ovat jääneet tässä keskustelussa sivustakatsojan rooliin.
Omaa poliittista sanomaa on tehostettu mustamaalaamalla muiden puolueiden poliitikkoja, tahallisella väärinymmärtämisellä ja puolivillaisilla valheilla. Sitten ihmetellään, miksi politiikan maine on niin huono ja miksi poliitikkoja kohtaan esiintyy yhä enemmän myös fyysistä väkivaltaa.
Tie sanoista tekoihin on lyhyempi kuin moni uskoo. Lähes kaikki poliitikot tuomitsevat poliittisen väkivallan. Samalla tavalla pitäisi pystyä tuomitsemaan myös vihapuhe ja tarvittaessa korjata myös omaa käyttäytymistään.
Ex-pääministeri Sipilän kohdalla moni poliitikko voi itse tykönään miettiä, millä tavoin itse puhui ex-pääministeristä viime vaalikaudella tai millä tavoin kyseenalaisti hänen rehellisyyttään ja poliittisia tarkoitusperiä.
Tällaiseen vihjailevaan ja perusteettomaan toimintaan syyllistyi viime vaalikaudella useampi poliitikko. Poliittisen väkivallan tuomitsemisen lisäksi poliitikkojen pitäisi pystyä arvioimaan kriittisesti myös omaa toimintaansa pääministeri Sanna Marinin (sd.) tavoin. Marin on toistaiseksi ainoa, joka on julkisesti pahoitellut omia sanomisiaan Sipilää kohtaan.
Jos poliitikot eivät edes itse toimi vastuullisesti, ei ole ihme, että omat kannattajajoukot eivät siihen kykene. Muiden mielipiteiden kunnioittaminen on tärkeä osa politiikkaa. Valitettavasti tilanne ei ole tässä suhteessa ihanteellinen Suomessakaan.
USA:n esimerkit osoittavat, mihin poliittinen vihamielisyys voi johtaa. Jokaisella puoluejohtajalla ja poliitikolla onkin iso vastuu demokratian puolustajana.
Ex-pääministeri Juha Sipilän tapauksessa vastuu kuuluu myös medialle. Sipilä johtui mediassa kohtuuttoman ajojahdin kohteeksi ja häntä kohtaan esitettiin useita puolivillaisia syytöksiä, jotka jälkikäteen todettiin perusteettomiksi.
Medialla on tärkeä rooli poliitikkojen toimien seuraamisessa ja arvostelussa. Sipilän tapauksessa media ei kuitenkaan korjannut omia virheellisiä väitteitään jälkikäteen riittävän painokkaasti, kun ne osoittautuivat perättömiksi. Tässä suhteessa media voisi katsoa Yleä myöten itseään peiliin.
Julkisen Sanan Neuvoston entinen puheenjohtaja Risto Uimonen on ollut julkisesti huolissaan siitä, millä tavoin media korjaa omaa virheitään – ja täysin aiheesta.
Tätä kuvastaa hyvin se, että julkisuudessa elää edelleen vahvasti mielikuva, että Sipilä olisi politiikassa ollut ajamassa omaa taloudellista etuaan, vaikka totuus on täysin päinvastainen.
Suomen asioiden laittaminen etusijalle tuli Sipille taloudellisesti ja henkisesti erittäin kalliiksi. Tätä totuutta media ei ole pystynyt tai halunnut oikaista millään tavalla. Median kyvyttömyys itsekritiikkiin on Sipilän tapauksessa ollut silmiinpistävää.