Pääministerin ennenaikaista eroa ei pitäisi kuitata kovin huolettomasti, sillä taustalla voi olla demokratiaa uhkaava todellisuus
Uuden Seelannin pääministerin Jacinda Ardernin ennenaikainen ero tehtävistään on pohdituttanut Suomessakin, julkisuudessa tosin vain vähän.
Syytä kyllä olisi. Uusi Seelanti ja Suomi ovat aivan eri puolilla maapalloa, mutta niillä on paljon yhteistä.
Kummatkin ovat pieniä, demokraattisia sivistysmaita. Ne kunnioittavat tasa-arvoa ja ihmisoikeuksia. Erityinen yhteys syntyi, kun Suomeenkin valittiin nuori naispääministeri, joka hänkin on pienen lapsen äiti. Ardern vielä synnytti lapsensa ollessaan pääministerin virassa. Hän piti kuuden viikon äitiysvapaan.
Nyt Ardern on siis eronnut pääministerin paikalta. Hän toimi tehtävässä lokakuusta 2017 lähtien.
”Lähden, koska näin etuoikeutetun roolin mukana tulee vastuu. Vastuu tietää, milloin on oikea ihminen johtamaan ja myös, milloin ei ole. Tiedän, mitä tämä työ vaatii. Ja tiedän, ettei minulla ole enää riittävästi jäljellä tankissa, jotta voisin tehdä työlle oikeutta. Se on niin yksinkertaista”, hän sanoi julkisuuteen.
Kyyneleitään pidätellen.
ARDERNIN eroa on Suomessa selitetty kovin kyynisesti vain epäonnistumisella koronapandemian hoidossa (HS pääkirjoitus 21.1.).
Todellisuudessa taustalla on ollut paljon enemmän, sanoo tutkijatohtori Mona Mannevuo Turun yliopistosta (Yle 20.1.).
Mannevuon mukaan Ardernin on arveltu väsyneen uhkauksiin ja vihapuheisiin, sillä poliitikon työ on muuttunut entistä raskaammaksi. Näin ovat uskoneet myös monet uusseelantilaiset poliitikot. Heidän luulisi tietävän.
”Poliitikkojen jaksaminen on koetuksella, kun yhteiskunnan ja median tahti kiihtyy jatkuvasti” Mannevuo sanoo.
”Poliitikkojen jaksaminen on koetuksella, kun yhteiskunnan ja median tahti kiihtyy jatkuvasti” tutkija sanoo.
YHTEISTÄ Suomeen löytyy taas, ja tällä kertaa valitettavasti. Poliitikkojen jaksaminen on ongelma meilläkin.
”41 vuotta julkisena kusitolppana riittää”, kuten kansanedustaja Hannes Manninen (kesk.) tilitti aikanaan ilmoittaessaan, että ei lähde enää eduskuntavaaliehdokkaaksi. Muistissa ovat myös entisen työministerin Jari Lindstömin (sin.) ja vihreiden puheenjohtajan Touko Aallon tunnustukset työuupumuksesta.
Manninen, Lindström ja Aalto eivät ole suinkaan ainoita politiikan menoon kyllästyneitä. Kunnalliset luottamustehtävätkin ovat voineet muuttua piinallisiksi. Varsinkin somekeskustelu ja -palaute saattavat olla niin jyrkkiä ja epäoikeudenmukaiselta tuntuvia, että mieleen tulee vain yksi johtopäätös:
Nyt riitti!
POLIITIKON täytyy kestää enemmän kuin tavallisen kansalaisen. Sekin kuuluu kansanvallan luonteeseen. Mutta ei hänen tarvitse kestää mitä tahansa. Ilkeily, mustamaalaus ja tahallinen loukkaaminen eivät ole kansanvaltaista keskustelua.
Ne tekevät demokratialle karhunpalveluksen. Ne karkottavat kansakunnan parhaita voimia yhteisestä vastuunkannosta.
Oltakoon nykyhallituksestamme mitä mieltä tahansa, ainakin yhdessä suhteessa se on maailman edistyksellisimpiä. Siinä on monta pienen lapsen äitiä – ja onpa yksi isäkin.
Tämä ilmentää kauniilla tavalla tasa-arvoa ja kansanvaltaa. Politiikka ei saa olla vain kokeneiden miesten, niin kuin joskus yleisesti ajateltiin. Siinä tarvitaan kaikkia.
Mutta silloin luottamusasemaan valittua – puolueväristä huolimatta – on kohdeltava asiallisesti. Muuten entistä harvempi järki-ihminen on valmis kansanvallan tehtäviin.
Tässä niin kansalaiset kuin mediakin voisivat tehdä oman osansa.
Voisimme useammin kysyä, tiedänkö nyt varmasti tarpeeksi tuomitseviin sanoihini? Vai olisiko toisenlaisillakin mielipiteillä arvonsa?
Ja voisimme osoittaa joskus enemmän armollisuuttakin, kuten Mannevuo neuvoo.
