Lainvalmistelua on pohdittava yhdessä – kiihkottomasti
Oikeuskansleri Jaakko Jonkan lainvalmistelua koskevista lausunnoista on syntynyt vilkas keskustelu, mikä onkin tarpeen.
Ylilyöntejäkin on esiintynyt, kuten professori Jukka Kekkosen väite siitä, että perustuslain kunnioituksessa olisi palattu sortovuosien tasolle.
Muistan, kun suojelupoliisin tapauksen aikaan 2002-3, jolloin K.J. Ståhlbergin hengessä puolustin oikeusvaltiota ja estin poliittisen oikeusmurhan, Kekkonen arvosteli minua siitä, että osoitin huonoa tyylitajua ja ajoin asiaani ”apinan raivolla”.
Kekkosen tyylitajusta en tiedä, mutta Suomen vertaaminen Puolaan ja Unkariin kertonee kyllä jotain hänen suhteellisuudentajustaan.
On päivänselvää, että kansanvallan ja oikeusvaltion periaatteen toteutuminen edellyttää huolellista lainvalmistelua ja ylipäänsä tarkkaa perustuslainmukaisuuden tulkintaa.
Esiintyneiden ongelmien syynä ei ole paha tahto, eikä kiirekään ole riittävä selitys.
Kyse on pikemminkin siitä, että Suomen valtionhallinnon järjestelmävirheiden takia nämä periaatteet eivät nykyisin täysin toteudu. Systeemivirheet olisi syytä korjata.
Ongelmien syynä ei ole paha tahto, eikä kiirekään ole riittävä selitys.
Ensinnäkin valtioneuvoston käytössä olevat voimavarat eivät joko ole riittävät sujuvaan ja asiantuntevaan lainvalmistelun laaduntarkastukseen, tai sitten ne ovat liian hajallaan eri puolilla valtionhallintoa.
Tämä koskee myös oikeuskanslerinvirastoa. Se on monissa, muun muassa energia-asioissa antanut hyödyllistä apua päätösten valmistelussa.
Toisissa taas on ollut vaikea saada laadukkaan lainvalmistelun edellyttämää tukea.
En muista oikeuskansleri Jonkan esittäneen valtioneuvoston istunnossa eriävää mielipidettä niihin hallituksen esityksiin, joita on nostettu esimerkeiksi ”kehnosta lainvalmistelusta”.
Kuiskauskin riittäisi, megafonia ei tarvita.
Ehkä muistan väärin – tähänkin saadaan varmasti selkoa, kunhan oikeuskansleri palaa sairauslomaltaan. Reilua tämä ainakin olisi, ettei pääministeriä ja valtioneuvoston jäseniä perusteetta syyllistettäisi.
Onkin harkittava, voidaanko valtioneuvoston käytössä olevaa perustuslaillista ja muuta oikeudellista asiantuntemusta vahvistaa hallinnon voimia kokoamalla.
Onko oikeusministeriön ja -kanslerinviraston kesken mahdollista parantaa toimintatapoja?
Voi olla, että tässä on siirryttävä Ruotsin mallin mukaisen yhtenäisen valtioneuvoston suuntaan. Asia on juuri nyt työn alla Seppo Tiitisen johtamassa työryhmässä.
Kokemusperäisesti pidän välttämättömänä saada päätöksentekijän käyttöön sellaista nopeaa ja selkeää perustuslaillisuuden tulkintaa, mitä esimerkiksi EU:n komission oikeuspalvelu tarjoaa.
Komissiota voi monesta arvostella, mutta lainvalmistelussa sen oikeuspalvelu on kiinteästi mukana ja antaa ennakolta arvion esitysten lainmukaisuudesta.
Vaikeissa tapauksissa komission oikeuspalvelu neuvottelee neuvoston ja parlamentin juristien kanssa ja hakee yhteistä tulkintaa.
Aina tämä ei yksittäistä komission jäsentä miellytä, mutta perussopimuksia kyllä kunnioitetaan.
Suomessa vastaavissa tilanteissa käynnistyy usein oikeusoppineiden julkinen kissanhännänveto.
Kannatan sananvapautta, mutta näihin julkisiin käräjiin käytetty aika pitäisi olla asiallisen lainvalmistelun käytössä – nimenomaan jo ennen valtioneuvoston lopullista päätöksentekoa.
Vuosi sitten, kun valtioneuvosto pyysi talouden uudistuksia koskevista laeista lausuntoja valtiosääntöoppineilta, vain yksi kuudesta kysytystä oli valmis lausunnon antamaan.
Muut olivat siihen kuulema liian kiireisiä – mutta ehtivät kyllä aktiivisesti kommentoimaan mainittuja lakiluonnoksia mediassa, somessa ja perustuslakivaliokunnassa.
Sitenkö maata rakennetaan?
Kannatan akateemista vapautta, mutta yliopistoilla ja professoreilla lienee myös yhteiskunnallinen tehtävänsä, kuten yliopistolain toinen pykälä säätää – ainakin Snellmanin aikana oli.
Yksi järkevä tapa parantaa lainvalmistelun laatua olisi tukeutua nykyistä enemmän komiteavalmisteluun, jota Suomessa aiemmin harjoitettiin ja joka on Ruotsissa edelleen aktiivikäytössä.
Kaikkien asioiden valmisteluun tämä ei sovi, mutta etenkin kauaskantoisten ja mittavien kokonaisuuksien valmisteluun kylläkin.
Parlamentaariset puolustus- ja teknologiakomiteat nousevat mieleen menneiltä vuosikymmeniltä.
Tosin vastaavaa valmistelua tehdään nykyisinkin, mutta ilman komitea-nimikettä: esimerkiksi kansallinen energia- ja ilmastostrategia 2030 valmisteltiin hyvin laajapohjaisesti ja kuullen eri tahoja aina ympäristöjärjestöistä yliopistotutkijoihin ja raskaasta teollisuudesta uusiutuvan energian tuottajiin.
Myös muut ministerit ovat noudattaneet samaa osallistavan valmistelun periaatetta.
Valtioneuvoston kanslialla, joka on pääministerin tärkein työkalu ja kansanvaltaisen poliittisen ohjauksen toimeenpanija, ei ole muutoinkaan riittäviä voimavaroja sellaiseen politiikan koordinointiin, jota nykyaikainen, strateginen päätöksenteko edellyttää.
Koordinaatio on jäänyt perinteisesti valtiovarainministeriön vastuulle, joka tekee varmasti omalla tontillaan parhaansa ja käyttää valtaansa, mutta monesti päätöksenteko kaipaisi kansantaloutta laajempaa yhteiskunnallista näkökulmaa.
Perustuslain tulkinnan politisoitumisen välttämiseksi on esitetty perustuslakituomioistuimen perustamista.
Kieltämättä se toisi läpinäkyvämmäksi sen vallankäytön, jota valtiosääntöoppineet nykyisin käyttävät perustuslakivaliokunnan kautta.
Mutta ruoho ei aina ole vihreämpää naapurin puolella, eikä perustuslakituomioistuinkaan olisi ongelmaton. Tuomareiden puolueettomuuden varmistaminen voisi olla haastava tehtävä maassa, jossa perustuslakispesialisteja on vähän.
Toinen varteenotettava vaihtoehto, jota on ehdotettu, on antaa korkeimmille oikeuksille laajempi ja ennakoiva tulkintamahdollisuus perustuslainmukaisuudesta. Tätä kannattaisi harkita.
Keskustelun pitää nojata tosiasioihin.
On Suomen uudistamisen ja perustuslaillisuuden kannalta arvokasta, että keskustelu lainvalmistelun laadusta on käynnistynyt.
Itse kunkin on syytä varoa yksinkertaisia vastauksia, eikä käynnistynyttä keskustelua ei pitäisi nyt tukahduttaa. Mutta keskustelun pitää nojata tosiasioihin.
Olisiko paikallaan perustaa parlamentaarinen komitea kehittämään lainvalmistelua?
Tämä on koko poliittista kenttää koskettava kysymys, niin hallitusta kuin oppositiotakin.
Eikä se koske vain nykyistä hallitusta, vaan kaikkia tulevia – niillä pitää olla kunnon välineet käytössään taata perustuslainmukaisuus ja uudistaa Suomea.
Kyse on ennen muuta tulevien sukupolvien oikeudesta hyvään hallintoon. Näidenkin pitkäjänteisyyttä korostavien seikkojen vuoksi parlamentaarinen komitea sopisi mainiosti valmistelutavaksi tässä korkeimman tärkeysasteen asiassa.
Pohditaan siis yhdessä kiihkottomasti, asiallisesti ja faktojen pohjalta, miten Suomen valtiojärjestelmää voidaan kehittää siten, että uudistukset eivät jatkuvasti jumiudu, vaan menevät asiallisesti ja perustuslaillisesti eteenpäin – ja kansalaisoikeuksien toteutuminen varmistetaan.
