Vastine vastineelle: Kelan terapia ei ole ongelmaton menestystarina
EFPP:n Suomen verkoston puheenjohtajan Sari Sundvall-Pihan vastine (Suomenmaa 16.10.) oli vastineen sijaan väistö. Sen sijaan, että keskustelu olisi kohdistunut rakenteisiin ja vastuisiin, se siirrettiin yksilötasolle ja hoidon ylistämiseen.
Kansakunnan mielenterveys on kalleinta pääomaa, jota politiikan tulisi suojella, ei sivuuttaa. Jos jostain kannattaa puhua hinnalla millä hyvänsä, niin siitä.
Valaisen vastineen kirjoittajallekin, että politiikan tehtävä on vaikuttaa – ei suojella vakiintuneita valtarakenteita, vaan varmistaa, että apu ja vastuu jakautuvat oikeudenmukaisesti.
Vastine havainnollisti, kuinka heikosti Kelan terapiamalli kestää kriittistä tarkastelua. Se ohitti rakenteellisen keskustelun ja siirsi huomion yksilöiden tyytyväisyyteen.
Terapia voi olla yksilölle hyödyllistä, mutta järjestelmä on silti kallis, eriarvoistava ja rakenteellisesti kestämätön. Asiakastyytyväisyys ei kerro, kenelle terapia on ylipäätään ollut saavutettavaa.
Se ei kerro niistä, jotka eivät jaksaneet selviytyä byrokratiasta, eivätkä niistä, jotka eivät koskaan päässeet psykiatrille asti hakemaan lausuntoa. Järjestelmää ei voi puolustaa poikkeuksilla, sen on kestettävä tarkastelu keskiarvojen, tilastojen ja rakenteiden kautta.
Kaikki eivät myöskään tarvitse terapiaa, eivätkä varsinkaan vuosia kestävää kuntoutuspsykoterapiaa. Ongelma ei ole siinä, että hoitoa on tarjolla, vaan siinä, että järjestelmä ohjaa samaan suuntaan myös ne, jotka hyötyisivät kevyemmästä tai varhaisemmasta tuesta.
Vuonna 2024 kuntoutuspsykoterapiaa sai noin 66 000 ihmistä. Neljä viidestä oli työssäkäyviä naisia. Tämä ei ole moite eikä väite siitä, etteikö ryhmässä olisi apua tarvitsevia – se on signaali siitä, että järjestelmä suosii niitä, joilla on valmiiksi enemmän voimavaroja ja oravannahkoja.
Heikoimmassa asemassa olevat ja kauempana suurista kaupungeista asuvat jäävät yhä palveluiden ulkopuolelle.
Monilla hyvinvointialueilla on viime vuosina kehitetty lyhytterapiamalleja, ja se on erinomainen suunta. Suuri osa alueista joutuu kuitenkin edelleen ostamaan lyhytterapiat yksityisiltä tuottajilta, koska omassa henkilöstössä ei ole riittävästi psykoterapeutteja.
Niin kauan kuin rahoitus, lakipohja ja resurssit estävät alueita ottamasta todellista roolia mielenterveyspalvelujen järjestämisessä, Kela säilyy keinotekoisena siltana.
Malli luotiin alun perin väliaikaiseksi ratkaisuksi paikkaamaan julkisen mielenterveydenhuollon aukkoja. Nyt siitä on tullut pysyvä, yli sadan miljoonan euron vuosikustannus ilman kattavaa vaikuttavuusarviointia.
Kun hoitomuodosta tulee rakenteellinen tulonsiirtomekanismi, joka hyödyttää lähinnä niitä, joilla on jo paremmat mahdollisuudet hoitoon, pakko on kysyä: kuinka kauan ajateltiin, että tällä järjestelmällä voidaan jatkaa?
Kelan terapiamalli on merkittävä työllistäjä. Sen piirissä toimii noin 8 000 psykoterapeuttia, joista suuri osa on yksityisiä ammatinharjoittajia ja pienyrittäjiä. Järjestelmä liikuttaa vuosittain yli sadan miljoonan euron julkista rahaa, joka kanavoituu pääosin yksityiselle sektorille.
Kun kyse on näin suuresta rahavirrasta ja tuhansien toimeentulosta, keskustelusta tulee väistämättä poliittisesti herkkä.
Jokaisessa merkittävässä poliittisessa päätöksenteossa tulisi tehdä vaikutusarviointi, niin myös mielenterveyspolitiikassa. Mitäpä jos tehtäisiin se tälle järjestelmälle, vai vähäteltäisiinkö niitäkin tuloksia?
Järjestelmissä on aina vuotoja. Jos niitä ei uskalleta tarkastella, ongelma ei ole kriitikoissa eikä suurennuslasissa – vaan siinä, kuka vartioi venttiiliä.
Jenna Wahlstén
Helsinki
Tällä palstalla Suomenmaan lukijat voivat käydä avointa keskustelua mieltään askarruttavista ajankohtaisista aiheista. Toimituksella on oikeus editoida kirjoituksia. Voit jättää kirjoituksen osoitteessa: https://www.suomenmaa.fi/kategoria/mielipide/