Väistyvän kunnallisjärjestön puheenjohtajan ajatuksia keskustasta
Väistyvänä Raahen kunnallisjärjestön puheenjohtajana olen pohtinut ajatuksiani keskustasta. Keskustakodin ja järjestöväen palveluksessa toimiminen ei ole ollut mikä tahansa tehtävä.
Yhteisen edun eteen työskentely ja toiminta järjestötoiminnan ytimessä vaatii vahvaa talkoohenkeä. Kunnallisjärjestö on koti ja juuret kaikille keskustan luottamustehtävissä toimiville.
Tämän vähemmästä ei ole kyse.
Puheenjohtajana on saanut tai joutunut elää monenlaisessa hetkessä.
On raskaampia muistoja viime kuntavaalien jälkeisestä pettymyksestä. Siitäkin päästiin eteenpäin yhdessä. On ollut myös monia ilon ja onnen hetkiä.
Ehdottomasti parhaimmaksi muistoksi jää nuorisotoiminnan uudelleen käynnistyminen. Se on luonut uskoa ja toivoa siihen, että keskustalla, tämänhetkisestä tilanteesta huolimatta, on tulevaisuutta.
Myös järjestöväen uutteruus ja pyyteetön toiminta ovat asioita, jotka saavat ilon pintaan. Varmasti kaikki tunnistavat sen hetken, kun kävelee tapahtumateltalle, niin käsi nousee tervehdykseen, johon suu hymyllään yhtyy. Tällaista yleensä meidän keskustaväki on.
Mutta tällä hetkellä elämme koko keskustana vaihetta, joka varmasti aiheuttaa huolta ja surua sekä monia kysymysmerkkejä. Raahen keskustana ja sen järjestöväkenä olemme osa tätä kansanliikettä ja niinpä sen vaiheet tulevat lähelle ja ovat osa meitä.
Myös itse tunnistan tätä alapainetta. Pari viikkoa sitten asia tuli eteeni hyvin konkreettisesti. Minut pysäytettiin kahvitauolla toteamukseen: ”Kuulepa Pekka, mihin keskusta on oikein menossa?”
Lisäksi minulle on sanottu: ”Tällainen tavallinen ihminen ei enää oikein saa mitään irti siitä ja tuntuu, että normaali arkielämä on teille ihan vierasta”.
On myös voivoteltu, että: ”Ei enää jaksa pysyä siinä mukana”.
Ja tätä ei sanonut vain yksi henkilö. Olin kuin moukarista saaneena, kuplasta heränneenä. Mitä vastata? Syntyi vakava keskustelu ja sen jälkimainingit ovat vaivanneet minua. Ei minulla ole vastausta, mutta miettinyt olen paljon.
Onko luovuttaminen sitä, että silloin on kulkenut liian kauaksi kotipirtistä?
Jostain syystä minulle tuli mieleen sanonta: Pahan päivän vara. Itselleni keskusta on aina ollut se itsestäänselvyys, koti ja juuret. Se tuttu ja turvallinen, pahan päivän vara, johon turvautua.
Mitä se pahan päivän vara voi olla? Ensimmäisenä tulee mieleen ruoka: paikallinen ruoka ja huoltovarmuus.
Lämpöä, kotimaista energiaa. Tarkkaa taloudenpitoa, työtä, toimeliaisuutta ja yritteliäisyyttä. Kotia ja perhettä. Tulevaisuususkoa, lapsia ja nuoria. Hyvin samaistuttavia teemoja, perin keskustalaista. Jokin ei nyt täsmää.
Eivätkö nämä ole asioita, joita koko Suomi nyt tarvitsee? Voisiko nämä olla keskustan arjen ääntä? Sitäkin, mitä minulta kahvitauolla perättiin? Onko aika laittaa Suomen pahan päivän vara kuntoon?
En mainitse ilmastonmuutosta. Koen, että muustakin on puhuttava, samalla intensiteetillä ja äänenpainolla. Kuten lapsista, sillä ne uhkaavat loppua. Tai maataloudesta, sillä se uhkaa loppua. Tai vaikka taloudesta, sillä meillä loppuu rahat tällä menolla.
En puhu myöskään pride-liputuksesta, vaikka se on välillä kiivaankin keskustelun kohteena ja vastakkainasetteluna. Koen, että ehkei meidän kansakuntamme yhtenäisyyttä rakenneta ihmisoikeuksia arvottamalla, vaan kaikkien ihmisarvoa arvostamalla. Se on jakamaton ja tästä tahdon osaltani pitää kiinni.
Vielä apatiasta. Välillä mietin, että helppoa olisi vaan sulkea silmät ja antaa mennä. Ulkoistaa oma vastuu ja antaa olla. Ja todeta vielä, että tätähän minä sanoin.
Ja samaa huomaan aika monen muunkin miettineen, sanoneen ja aika monen vielä tehneen. Luovuttaneen.
Mutta kahvikeskustelu havahdutti. Onko luovuttaminen sitä, että silloin on kulkenut liian kauaksi kotipirtistä? Tunne laantuu, vaikka puristaakin. Olkoonkin, että lattian narina tuntuu vähän vieraalta ja seiniä ei tunnista enää kaikilta osin.
Etäältä voi nähdä laajalle, mutta se voi myös sumentaa näköalaa. Tällöin tahto toimia yhteisen kodin hyväksi hälvenee.
Päätän mielessä, että periksi ei anneta. Päinvastoin, nyt tarvitaan talkooväkeä. Niitäkin, jotka ovat jo kauempana kotipirtistä.
Juuri heitä täytyy nyt kutsua mukaan, kotipirtti sen kyllä kestää. Kipunoidaan. Heidän ääntä täytyy nyt kuulla, jotta osaamme taas sanoittaa ihmisten tuntoja, elää mukana arjessa ja sovittaa askeleet kulkemaan taas yhtä matkaa. Työ ei ole helppo ja siihen työhön tarvitaan meitä kaikkia.
Neuvoja uusille vastuunkantajille on vähän antaa, mutta yhden hyvän vinkin annan, joka on kolmen koon sääntö: Kohtaa, Kuuntele ja Kokoa.
Tai on minulla yksi meidän järjestöaktiivin antama neuvo: tärkeintä on nyt pysyä rauhallisena. Ja näitä hetkiä tulee, kun tämä neuvo on enemmän kuin tarpeen.
Lyhennelmä Raahen kunnallisjärjestön syyskokouksessa pitämästäni puheesta.
Pekka Poukkula
Keskustan Raahen kunnallisjärjestön entinen puheenjohtaja
Kaupunginvaltuutettu, kaupunginhallituksen jäsen ja aluevaltuuston jäsen
Mielipideosastolla Suomenmaan lukijat voivat käydä avointa keskustelua mieltään askarruttavista ajankohtaisista aiheista. Toimituksella on oikeus editoida kirjoituksia.
Voit jättää mielipidekirjoituksen osoitteessa: https://www.suomenmaa.fi/kategoria/mielipide/.