Poliittisen sanomalehdistön vuosisata
Timo Laanisen hyvin kirjoitettua Keskustan Lehtimiesten historiikkia voisi nimittää myös lopulliseksi historiaksi. Median murros on meidän näkijöiden ja tekijöiden osalta päättynyt, joskin muutoin median muutos sen kun yltyy.
Sanomalehdistön puoluesuhde ja poliittinen rooli eli höllentyen vuosisadan ajan, jos aivan varhaiset vaiheet unohdetaan.
Kaksi vuosikymmentä sitten päättynyt viimeinen sitoutumattomuusaalto ei lopettanut sanomalehtien poliittista merkitystä, mutta heikensi ja välillisti sitä ratkaisevasti. Valitettavasti myös lehtitalouden tilanne on yleisesti heikentynyt.
Sanomalehdet syntyivät poliittisen valistuksen ja taistelun välineeksi. Myöhempinä vuosikymmeninä alkoi korostua uutistarjonta ja yhteiskunnallinen keskustelu.
Sitoutumattomuussuuntauksen aloitti Helsingin Sanomat. Alkusysäyksenä oli Eljas Erkon pieni riitautuminen edistyspuolueen johdon kanssa 1930-luvun alussa. Erkko keksi sittemmin sitoutumattomuudesta hyvän keinon taistella Uutta Suomea vastaan pääkaupungin ja koko maankin sanomalehtiherruudesta.
Keskustalaisista sanomalehdistä muodostui aikaa myöten suurin poliittistaustainen lehtiryhmä. Puoluesuhde löystyi, välillä kipuillenkin, kunnes Keskisuomalaisen käynnistämä viimeinen sitoutumattomuusaalto katkoi epämuodolliset ja vähäisiksi käyneet siteet 80-luvun lopulta lähtien.
Mainittakoon, että Maakuntalehtien liitto ja Uutiskeskus, jotka tulivat tunnetuiksi keskustalehtien yhteisorgaaneina, perustettiin alunperin taustapuolueen vaikutusyritysten hillitsemiseksi.
Jo ennen viimeistä aaltoa lehtiryhmän ja keskustan suhde oli väljähtynyt. Poliittinen ohjeistus oli muuttunut sinänsä asialliseksi molemminpuoliseksi vuorovaikutukseksi.
Puheenjohtaja Paavo Väyrynen arvosteli voimakkaasti Uutiskeskusta Maakuntalehtien liiton hallituksen vieraana keskustalle traumaattisen sinipunana tunnetun hallitusratkaisun vuotena 1987.
Se voidaan kirjata puolueen viimeiseksi yritykseksi vaikuttaa ryhmän lehtien toimituspolitiikkaan. Se ei johtanut mihinkään.
Sitä ennen puoluetoimisto oli jo luopunut pääkirjoitusartikkelien lähettämisestä, ja päätoimittajapäivät, jotka olivat olleet joskus eräänlainen käskynjakotilaisuus, olivat siirtyneet Maakuntalehtien liiton järjestettäviksi.
Vähäiseksi käyneiden puoluesiteiden katkominen oli sinänsä luonnollinen prosessi, mutta suomalaiseen tai inhimilliseen tapaan siinä mentiin joukolla, lujaa ja ääripäätyyn. Kukin lehti suoritti vuorollaan eräänlaisen puhdistautumisriitin.
Prosessin seurauksena suomalainen sanomalehdistö näyttäytyy ainakin pääkirjoituspalstoja katsellessa hajuttomana ja mauttomana massana. Monissa eurooppalaisissa sivistysmaissa on riippumattomia laatulehtiä, jotka tunnetaan yhteiskunnallisesta tai poliittisesta suuntautumisesta.
Myös avoimesti poliittisten sanomalehtien toimituksessa saattoi monien ihmetykseksi tehdä rehellistä ja kunniallista journalismia. Toimittajat eivät suinkaan pakertaneet tuskaillen puoluetoimiston peukalon alla.
Omana kokemuksena voin sanoa, että esimerkiksi pääkirjoitustoimittajalle puoluetausta oli selkänoja, ei kahle. Sävellaji oli selvä, nuotit piti kirjoittaa itse.
Keskustalaisten, keskustataustaistenkin sanomalehtien samoin kuin journalistijärjestön tarina on siis päättynyt.
Toivottavasti Keskustan lehtimiehet -yhdistys jatkaa ja kehittää pienimuotoista perinne- ja senioritoimintaa.
Nykymuotoiselle Suomenmaalle on syytä toivottaa pitkää ikää. Maakunnallinen sanomalehdistö on kuihtuneenakin tärkeä aluekehityksen ja tasavallan tasapainon voimatekijä.
Sauli Pyyluoma