Lukijalta: Suomen ei kannata antaa aseita putinilaisille historiantulkinnoille
Suomenmaa toimittaja Samuli Vänttilä käsitteli 11.12. ulkoministeri Elina Valtosen (kok.) näkemystä jatkosodan alkamisesta aika lailla tuomitsevasti. Valtonen ilmaisi käsityksensä amerikkalaisen tv-kanavan haastattelussa. Siinä hän piti Neuvostoliittoa hyökkääjänä.
Sallittakoon puolustuspuheenvuorokin.
Historia on usein hyvin tulkinnanvaraista. Emme aina tiedä, minkälaisessa tilanteessa ratkaisuja on tehty, ja mitä tietoja päättäjillä on ollut työnsä tukena. Koskaan emme myöskään tiedä, mitä olisi tapahtunut, jos olisi toimittu toisin, valittu toinen tie.
Jatkosodan syttymiseen vaikuttivat monet tekijät. Tärkeimpinä olivat juuri käyty ja Venäjän aloittama talvisota ja sen raskas rauha sekä operaatio Barbarossa eli Saksan hyökkäys Venäjälle.
Myös Saksan ja Venäjän hyökkäämättömyyssopimus vaikutti Suomen ratkaisuihin, vaikka sen salaisesta lisäpöytäkirjasta saatiin varmuus vasta vuosia myöhemmin. Sen olemassaolosta syntyi kuitenkin vahva epäilys, kun Neuvostoliitto hyökkäsi Suomeen marraskuussa 1939, eikä Saksa tullut Suomen avuksi.
Tuossa salaisessa sopimuksessa Suomi oli sovittu kuuluvaksi Neuvostoliiton etupiiriin.
Operaatio Barbarossa eli Saksan hyökkäys Venäjälle alkoi aamuyöstä 22.6.1941. Suomi tietenkin tiesi Saksan suunnitelmista. Suomessa oli runsaasti saksalaisia joukkoja ja lentokalustoa. Voidaankin sanoa, että Suomi oli osa Saksan Barbarossa-suunnitelmaa. Mutta samaan hengenvetoon on hyvä lisätä, että Suomella olivat päällimmäisinä omat intressit, joita voi myös hyvin perustella.
Ennen muuta ajateltiin, että jos Suomi jää yksin, se on Suomen loppu. Saksa näytti ainoalta, jonka kanssa tämä tulos voitaisiin estää. Suomessa nähtiin toki myös, että nyt oli mahdollisuus korjata talvisodan rauhan pettymykset. Niinpä Suomikin oli valmiina, tietenkin. Niinhän puolustusvoimat ovat aina, kaikissa maissa. Suomi ei kuitenkaan ollut lupautunut esimerkiksi osallistumaan Leningradin piiritykseen, vaikka Saksa tätä tahtoi.
Tärkeä on huomata, että Suomi ei myöskään liittynyt Saksan hyökkäykseen 22.6.
Erilaisia mielipiteitä suuren sodan alla oli. Oli niitä, jotka rakensivat Suur-Suomen utopioita, mutta oli paljon myös niitä, joiden kanta myötäili alikersantti Rokan näkemystä Tuntemattomassa sotilaassa: ”Karjala myö otetaa ja sit myö lähetääkii kottii.”
Neuvostoliitto ratkaisi sotaan lähdön Suomen puolesta. Se toteutti sen väkivalloin, sodan keinoilla ja taas kerran, kuten Valtonen muistutti. Se hyökkäsi Suomeen 25.6. ja teki silloin 450–500 pommituslentoa eri puolille maatamme. Niiden kohteena olivat mm. Helsinki, Turku, Lahti, Oulu, Rovaniemi. Tämän jälkeen Suomen valtiojohto totesi Suomen olevan taas sodassa.
Neuvostoliiton pommituslennot jatkuivat laajoina myös seuraavana päivänä. Maarajalla käytiin rajahäirintää ja laukaustenvaihtoa myös tykistöllä aina siihen asti, kunnes Suomen joukot ylittivät rajan 4.7. Laatokan Karjalassa ja 10.-11.7. Kannaksella. Myös merisotaa käytiin. Neuvostoliitto oli siinäkin aktiivinen.
Kansainvälisen oikeuden näkökulma onkin selvä. Neuvostoliitto hyökkäsi. Sitä ei kiistä kukaan vakavasti otettava tutkija. Mutta osa tutkijoista painottaa nykyisin sitä, että Suomi ei ollut puolueeton vaan osa Saksan Barbarossa-suunnitelmaa ja näkee siten Suomen hyökkääjänä.
Näkemys ”Neuvostoliitto aloitti jatkosodan” oli kuitenkin sotatutkijoiden selvän enemmistön mielestä oikeampi kymmenet vuodet. Vasta uudempi tutkimus on nostanut esiin syitä, joilla voidaan perustella Suomen hyökänneen. Silloin vaikuttavat uudenlaiset painotukset ja kysymyksenasettelut, ehkä jopa henkilökohtaiset intressitkin.
Näihin nykypäivän tutkijoihin on tukeutunut nyt moni suomalainen tiedotusväline, Suomenmaakin.
Onko tämä tai tuo historian vääristelyä? Sitä voi jokainen pohtia itse. Vaikea on kyllä ajatella niinkin, että viisisataa pommituslentoa 25.6. ja seuraavana päivänä, sekä tulevien päivien sotatoimet olisivat olleet vain kärpäsen likaa historian pöytäliinalla, jonka saattoi karistaa noin vain unholaan.
Olisikin viisasta tulkita asiaa Valtosen tapaan niin, että Suomi kyllä kävi hyökkäyssotaa, mutta Neuvostoliitto sen joka tapauksessa aloitti.
Missään tapauksessa meidän ei pidä antaa putinilaisen historialla politikoinnin ohjata omaa keskusteluamme. Sille ei pidä antaa minkäänlaisia aseita käsiin. Niitä käytetään kuitenkin vain väärin. Eurooppalainenkin historiantutkimus saattaa katsoa liikaa omasta näkökulmastaan.
Valtonen toimi tässä(kin) asiassa hyvin. Hän antoi haastattelussa poliittisia lausuntoja, ei akateemisia. Hänellä oli erinomainen näkökulma: Neuvostoliiton ja Venäjän sotahullu historia sadan vuoden ajalta. Se on ruma.
Se on jopa niin ruma, että Nobel-kirjailija ja kommunismin uhrien omatunto Aleksandr Solženitsyn vaati suorasukaisesti venäläisestä isänmaallisuutta arvioimaan paheitaan ja syntejään. Tällä tiellä ei voi piitata edes valtiollisista rajoista:
”Meidän on etukäteen hyväksyttävä, että sellaista naapuria ei ole, jota kohtaan emme kantaisi syyllisyyttä… Katumuksemme laajuuden on oltava ääretön.”
Huomionarvoinen on lisäksi Valtosen terävä johtopäätös. Kun Valtonen sanoi, että sataan vuoteen ei mikään naapurimaa ole hyökännyt Venäjälle (Neuvostoliittoon), Venäjällä ärähdettiin vain jatkosodan alkamisesta eikä enää muistettu Mainilan laukauksia ollenkaan.
Näin Valtonen tulkitsee virallisen Venäjän lopultakin hylänneen väitteensä, että Suomi olisi muka aloittanut talvisodan. Tämä kannattaa muistaa. Ulkoministerimme rakensi älykkään ansan Venäjän propagandalle.
Mielenkiintoista on katsoa myös Urho Kekkosen ajattelua. Jatkosodan alkaessa Kekkonen oli tosin vain kansanedustaja, ei ministeri. Hänen tietonsa siitä, mitä oli tapahtumassa, olivat kuitenkin varmasti paremmat kuin tavallisen kansan.
Vaikka Kekkonen joutui tasapainoilemaan sodan jälkeisissä oloissa neuvostojohtajien, YYA-sopimuksen ja rauhanpolitiikan ristitulessa, hän ei sanonut tai kirjoittanut, että Suomi olisi aloittanut jatkosodan. Ei, vaikka Neuvostoliitto olisi tuskin pannut sellaista tunnustusta pahakseen. Ei Kekkonen tosin siitä syyttänyt Neuvostoliittoakaan. Tämä olisi ollutkin varmasti YYA-politiikan näkökulmasta liikaa. Julkisuudessa Kekkonen käytti ilmaisua ”Suomi ajautui sotaan Saksan rinnalla”.
Niinkin sen voi nähdä.
Lopuksi on hyvä muistuttaa niin tutkijoiden kuin poliitikkojen yhteisestä näkemyksestä, että ilman talvisotaa Suomi olisi pyrkinyt pysyttelemään toisessa maailmansodassa Ruotsin tapaan puolueettomana.
Suomella ei olisi ollut mitään tarvetta sotimiseen Saksan rinnalla, ei ideologisista eikä muistakaan syistä. Ei Suomi Saksan aseveljeyttä rakastanut. Mutta Neuvostoliiton hyökkäys marraskuussa 1939 pakotti Suomen valitsemaan huonoista vaihtoehdoista ja käynnisti surulliset sotavuodet.
Niin Neuvostoliitto kylvi jo Mainilan laukauksissa jatkosodan siemenen. Omasta halustaan.
Juha Mauno
Pukkila
Tällä palstalla Suomenmaan lukijat voivat käydä avointa keskustelua mieltään askarruttavista ajankohtaisista aiheista. Toimituksella on oikeus editoida kirjoituksia. Voit jättää kirjoituksen osoitteessa: https://www.suomenmaa.fi/kategoria/mielipide/