Lukijalta: Maidonajo meijeriin sota-aikana
Sota-aikana ja vähän vielä sen jälkeenkin maito ajettiin Suomessa meijereihin hevosilla, kun kaikki kuorma-autot otettiin puolustusvoimille. Ajureina olivat pääasiassa nuoret naiset ja muutamat alaikäiset pojat, vanhemmat miehet eivät juuri meijerinajossa näkyneet.
Kalannin meijeri oli käynnissä vuoden jokaisena päivänä joulupäivää lukuun ottamatta.
Olin tässä maidonajossa mukana kesästä 1941 lähtien, jolloin jatkosota alkoi, alussa meillä työssä olleen 17-vuotiaan pojan kanssa ja myöhemmin yksin. Olin silloin 12-vuotias.
Ensimmäiset maitokannut haettiin klo 7 Santtion Anttilasta, sitten Santtion Konnulta ja sen jälkeen Maunulta, johon tuotiin maito myös Kytämäen Nurmelasta. Vahteruksesta maidot tulivat yhdeltä isolta maitopukilta kylän risteyksestä.
Sitten otettiin maito matkan varrelta Lehtoselta kylän rajalta, sen jälkeen Heikkilästä. Niiden välissä oli Haarmanin torppa, mutta sieltä ei tullut maitoa. Heillä oli kuitenkin joskus ollut lehmä. Kuulin Heikkilän pojilta kansakoulun aikana runon:
Haarmani Allil ol lehm ja se nimi ol Ruska / siit ol nii mone prässi ja tuska / ko isoflik Verna joi kaik maito ja kerma / ete vähäflik Hilkka saanu yht maitotilkka.
Tätä kylän osaa kutsuttiin silloin Met-Vemaniksi (met tarkoittaa metsää), en tiedä taustoista, mutta tästä olisi tarinaa enemmänkin. Viimeinen maitokannu tuli Koskentakaa.
Maidon lähettäjiä näissä kylissä oli 21, ja maitoa ajettiin joka päivä. Meillä ja Santtion Konnulla oli vuoro joka seitsemäs päivä, toisilla oli joka toinen viikko tai kerran kuukaudessa. Se joka meni sunnuntaina, meni myös maanantaina, näin vuoro siirtyi seuraavalla viikolla yhden viikonpäivän eteenpäin.
Kesällä ajettiin kärryillä, talvella reellä. Lunta ja pakkasta oli talvella paljon. Laitumien riukuaidat teiden reunoilla lisäsivät lumen kinostumista tielle. Teitä ei aurattu, mutta hevosilla pääsi aina. Silloin ei ollut sadevaatteita ja joskus kastui läpimäräksi. Kovalla pakkasella pärjäsi, kun käveli kuorman vieressä.
Matka oli yhteen suuntaan noin 14 km. Silloin ei metsissä ollut susia, mutta tiedettiin, että desantteja voisi olla.
Meijerillä maidon punnituksessa kannut piti tyhjentää isännöitsijän kirjan järjestyksen mukaan. Maitokannuja oli eri kokoisia, suurimpien tilavuus oli 60 litraa. Meijerin naiset auttoivat meitä nuorempia maidonajureita kuorman purkamisessa.
Meijeri kävi höyryn voimalla. Myös astiat ja koneet desinfioitiin höyryllä. Höyryä ei tahtonut tulla tarpeeksi.
Polttoaineena käytetyt halot olivat usein tuoreita. Tästä kai johtui, että iäkäs koneenkäyttäjä oli hermostunut ja purki kiukkuaan meijerin naistyöntekijöihin ja joskus meihin ajureihin, mikä ei tuntunut asialliselta.
Kerran meijerin pihalla yksi vanhempi mies, jota en tuntenut, sanoi minulle: ”Sinulla on toinen hevosruoma pidempi”. En vastannut, mutta ajattelin, että se on pieni asia asioiden kokonaisuudessa.
Silloin ei saanut mänttinahkaa ja olin tilapäisratkaisuna laittanut ruomat silloisella paperiköydellä, joka venyi epätasaisesti.
Nykyisen paloaseman vieressä entisellä suojeluskunnan urheilukentällä oli pressuilla tehty hevosten kapitalli. Hevosten päät olivat ulkona ja sisällä kärytettiin jotain. Minä ihmettelin silloin, miksi hevoset tuodaan sotarintamalta tänne hoidettaviksi.
Meijerin katolla pyörivä ilmastointilaite, jossa silloin oli teksti Patentti Savonius, näyttää pyörivän edelleen, tosin ruostuneena.
Meijerin puomissa oli joka päivä yli 30 hevosta, kun odotettiin maidon kulkua separaattoreiden läpi, jossa kerma erotettiin maidosta voin valmistusta varten. Takaisin tullessa kaikki maitokannut palautettiin lähtöpaikkaansa, osa tyhjinä, osassa oli pluttanaa eli kuorittua maitoa, jota käytettiin sikojen ruokintaan.
Työpäivä päättyi kahden ja kolmen välillä iltapäivällä. Mitään ruokahuoltoa ei työpäivän aikana ollut.
Maidonkuljettaja toi kerran kuukaudessa maitotilin, joka oli kirjekuoressa. Kirjeet oli liimattu ja sisällä oli seteleitä ja kolikoita. Tilit piti hakea kirkonkylän osuuskassasta ja ne piti kuitata. Tilit jätettiin kannujen päälle. Tavallisesti tilipäivänä tilinsaajat olivat vastaanottamassa kannujaan.
Maidonkuljettajat toivat Lahden kylän kauppoihin myytävän voin. Kerran minulla oli voita 52 kiloa kauppoihin. Vaikka silloin oli säännöstelyn aika, niin kylissä oli kuitenkin paljon väkeä.
Tämä maidonajo hevosilla kesti kesäkuusta 1941 helmikuuhun 1947 eli vajaat kuusi vuotta. Pietilän ajovuoro oli kerran viikossa, yli 50 kertaa vuodessa. En ole kaikkia näitä vuoroja ajanut, mutta suurimman osan.
Leskiemäntä Saimi Kontu oli aamulla aina paikalla, kun hain maitoa heidän navettansa edestä. Jälkeenpäin olen ajatellut, että seurasiko hän sitä, että kuinka se poika selviää.
Talvisin reellä kulkiessa kuorman pystyssä pitämisessä oli lumikinosten takia monta kertaa vaikeuksia. Kerran kävikin niin, että koko maitokuorma kaatui ja maidot menivät hankeen. Minä pelkäsin, että joudunko nyt maksamaan kaikki.
Jonkinlaista keskustelua käytiin, mutta Saimi Kontu sanoi, että mitään ei tässä tapauksessa tarvitse korvata. Saimi Kontu oli myös Kalannin sosiaalilautakunnan puheenjohtaja.
Kauno Pietilä
Kalanti
Tällä palstalla Suomenmaan lukijat voivat käydä avointa keskustelua mieltään askarruttavista ajankohtaisista aiheista. Toimituksella on oikeus editoida kirjoituksia.
Voit jättää kirjoituksen osoitteessa: https://www.suomenmaa.fi/kategoria/mielipide/