Lukijalta: Hyveet pitävät yhteisöjä kasassa – luottamus ja kannustus tuovat toivoa ja iloa
Muistan opetusharjoittelussa 1970-luvun lopulla valinneeni esitelmäni aiheeksi ”Eettiset arvot kirjallisuuden opetuksessa”. Tajusin ohjaajan äänensävystä, ettei se ollut trendikästä. Osuin onttoon kohtaan, vaikka pidinkin esitelmän.
Koko opettajan urani ajan tunsin epävarmuutta, kun tiedostin olevani yhteisössä irrallaan seilaaja. Hyvät arvot oli kyllä kirjattu opetussuunnitelmaan, mutta jokainen opettaja käsitteli niitä omilla tavoillaan.
”Ei haittaa, jos varastaa, kunhan ei joudu kiinni.” Kyseisen tyyppisiä väitteitä pohdiskelin kyllä oppilaiden kanssa.
Demokratiassa lait ohjaavat ylhäältä päin, mutta yhteiset hyveet koskevat arkielämää. Miksi on noloa puhua hyveistä, vaikka ne toteuttavat arvoja ruohonjuuritasolla?
Kivikaudelta ja antiikista lähtien kasvattajat ovat pitäneet tärkeänä jälkeläisten saattamista hyvän elämän tielle. Peruskoulun alussa 1970-luvulla kirjattiin vielä kasvatuksen päämääräksi ystävällinen, auttavainen, oikeudenmukainen ja totuudellinen ihminen.
Näistä alettiin puhua jatkossa puhua vähemmän, vaikka varmaankin useimmilla oli korvien välissä hyvän ihmisyyden ihanteet. Englannissa hyvekasvatuksesta luovuttiin 1980-luvulla. Suomi kulki perässä ja tulokset näkyvät.
Filosofi Antti Kylliäisen Hyvän teossa -kirja pohtii sitä, kuinka tollosti on ajateltu vuosikymmeniä. Lapsesta piti saada hyvä ihminen, mutta hänelle ei saanut kertoa, mikä on hyvää ja hyödyllistä hänelle itselleen ja lähipiirille. Lapsen piti se itse oivaltaa. Seinähullu idea tarkoitti lapsen heitteille jättöä eettisesti.
Sana hyve kelpasi ennemmin kaurahyveen nimeksi. Kilpailusta tuli arvo, jolla piti erottua ryhmästä. Auttajista tuli nössöjä, röyhkeydestä rohkeutta. On pilattu yksilön itsekkyyttä korostavalla ajattelutavalla liian monen lapsen ja nuoren mieli.
Muutos näkyy laajalti yhteiskunnassa. Kun yhteisen hyvän arvoja ammutaan alas, se näyttää jo aiheuttavan tuhoa demokratialle. Ainakin valtameren toisella puolella. Komppaan Anttia omien kokemusteni valossa.
Ei ole lasten vika, millaisia heistä kasvatetaan. Nyt on liikaa itseään tutkiskelevia ja ahdistuneita nuoria, joille on yhteisön ja toisten ihmisten huomioiminen sivuseikka. Kunhan vain paahtavat omaa kilparataansa omia tunteitaan analysoiden ja psykologeilla käyden, jos sattuvat hoitoon pääsemään.
Mutta onko riittävästi hyötyä itsetutkiskelua korostavasta psykiatriasta, joka kaivelee mielen syövereitä sen sijaan, että se vahvistaisi ja opastaisi toisten ihmisten arvostavaan kohteluun? Myös sitä kautta päästäisiin oman minuuden tutkimiseen ja löytämiseen.
Kylliäisen opit päiväkodeissa yhdessä vanhempien kanssa ovat tuottaneet nopeasti tulosta. Lapset ovat oppineet olemaan reiluja, ystävällisiä ja kannustavia toisilleen, kun näitä hyveitä on työstetty tosissaan ja korostettu kaikissa toimissa, kuten keskusteluissa, saduissa, leikeissä. Jopa kiusaaminen on loppunut.
Lapset ovat neuvoneet toisiaan, myös yläkoulussa heikompia puoltaen. Liisa Keltinkangas-Järvisen mukaan yhteisen hyvän ymmärtäminen lisää lapsen tunteiden säätelykykyä. Hyveet pitävät yhteisöä kasassa. Paremmalla ihmisyyskasvatuksella voitaisiin lievittää roduista, uskonnoista ja varallisuuseroista johtuvia ristiriitoja.
Eikö olla riittävän syvästi kiinnostuneita lasten hyvinvoinnista, vaikka löytyy luotettavaa tutkimusta alalta? Tarjotaan lapsille väärää ihmiskuvaa, kaupallista soopaa. Hoidetaan jälkiä, vaikka jonot terveyden hoitoon tukkeutuvat.
Ylin koululaitoksen johto saisi olla vastuussa lapsia vahingoittavan kasvatusideologian seurauksista.
Tuula Väyrynen
äidinkielen lehtori, eläkeläinen
Kempele
Tällä palstalla Suomenmaan lukijat voivat käydä avointa keskustelua mieltään askarruttavista ajankohtaisista aiheista. Toimituksella on oikeus editoida kirjoituksia. Voit jättää kirjoituksen osoitteessa: https://www.suomenmaa.fi/kategoria/mielipide/