Liittoutumispuheesta tulee mielikuvahöttöä
Suomen maanpuolustus perustuu yleiseen asevelvollisuuteen ja maanpuolustustahtomme on jatkuvasti korkea.
Kansallinen yhteisymmärrys puolustusratkaisumme perusteista on siis laaja. Asevelvollisuuskomitea on vastikään linjannut, että naisten osallistumista aseelliseen maanpuolustukseen entisestään kannustetaan muun muassa koko ikäluokan yhteisten kutsuntojen kautta.
Tämä vahvistaa reservin pohjaa edelleen.
Kaikki edellä sanottu mielessä pitäen, luin hämmentyneenä Annika Saarikon ulko- ja turvallisuuspoliittista kannanottoa keskustan sivuilla 1.1.2022.
Ymmärrän toki, että puheenjohtajan tehtävä on toistaa Keskustan tuoreen UTP-linjauksen toteamus siitä, että puolue ei kannata Suomen sotilaallista liittoutumista – vaikka pitääkin ovea auki mahdollisuudelle hakea Nato-jäsenyyttä.
Samaisessa puolueen linjauksessa todetaan, että mikäli sotilaallinen liittoutuminen tulisi ajankohtaiseksi, sillä olisi oltava turvallisuuspoliittisten perustelujen lisäksi yhteiskunnan laaja hyväksyntä.
Harmillisesti kuitenkin Saarikko käyttää tekstissään kaiken arvovaltansa sen paheksumiseen, että Nato-jäsenyyden merkityksestä ja potentiaalista nyt yleisesti keskustellaan.
Tilanne kuitenkin meistä monen mielestä tällaista keskustelua edellyttää. Ja on enemmän kuin harmillista, että Saarikko käyttää oman tilansa tässä keskustelussa puolitotuuksien viljelyyn ja mielikuvahötön levittämiseen.
En pidä viisaana redusoida Suomen keskeistä turvallisuus- ja puolustuspoliittista kysymystä, sotilaallisen puolustuskyvyn vahvistamista mahdollisesti liittolaisten kanssa, puolueiden väliseksi nokitteluksi.
Saarikon maalailema ajatus siitä, että Nato-jäsenyys olisi jotenkin vaihtoehtoinen Suomen nykyiselle, yleiseen asevelvollisuuteen ja laajaan reserviin perustuvalle puolustusratkaisulle, on virheellinen.
Suomi on nimenomaan arvostettu Nato-kumppani ja tervetulleeksi toivotettu Naton jäsen juuri sen takia, että meidän puolustuksemme on vahva ja uskottava.
Meillä ei olisi mitään ongelmaa täyttää Nato-jäsenen puolustusmenojen BKT-osuuden vaatimusta.
Nato-jäsenyys ei myöskään ole vaihtoehto osallistumiselle EU:n yhteisen puolustuspolitiikan kehittämiseen.
Olisi mukava olla kaikkiaan tarkempi puhuttaessa EU:n puolustusyhteistyöstä. Puolustus(poliittinen)yhteistyö on eri asia kuin yhteinen puolustus.
EU:n puolustusyhteistyö tarkoittaa kalustollista, tiedollista ja tutkimuksellista yhteistyötä EU-valtioiden omien kansallisten puolustusjärjestelmien vahvistamiseksi. Ei tämän enempää eikä vähempää.
Nato on puolustusliitto. Tästä ei ole epäilystäkään. Liiton tarkoitus on vahvistaa jäsentensä puolustusta.
Järjestöllä on toki yhteinen arvopohja – liittyen sotilaallisen puolustuksen järjestämiseen. Se ei harmonisoi miltään muita osin kansallisen turvallisuuden järjestelmiä.
Siksi liitossa ovat mukana monenlaiset perusarvoiltaan Suomesta poikkeavat maat, kuten vaikka Turkki, Unkari ja Puola. Näiden maiden kanssa yhteisen arvopohjan hakemista jatketaan niillä muilla kansainvälisillä foorumeilla, joihin Saarikko viittaa.
Naton päätöksenteko perustuu konsensusperiaatteeseen. Esimerkiksi Yhdysvalloilla ja Ranskalla on yksi ääni päätöksenteossa, kuten kaikilla muillakin jäsenmailla.
En pidä viisaana redusoida Suomen keskeistä turvallisuus- ja puolustuspoliittista kysymystä, sotilaallisen puolustuskyvyn vahvistamista mahdollisesti liittolaisten kanssa, puolueiden väliseksi nokitteluksi.
Pikemminkin peräänkuulutan keskustan johdolta ja muilta johtavilta poliitikoiltamme analyyttista keskusteluotetta puolustuspolitiikan, ja toki mielellään muidenkin kansallisen turvallisuuden kysymysten saralla.
On hyvä muistaa sekin, että Suomelta eivät hanskat saa tippua kansallisen turvallisuuden kokonaisuuden kehittämisessä, vaikka meistä Nato-jäsen tulisikin.
Suomi on pieni ja urhea, kaiken rakkautemme ja lojaliteettimme ansaitseva maa. Se ei olisi sitä yhtään vähempää myöskään sotilasliiton jäsenenä.
Harriet Lonka
FT, keskustan puoluehallituksen jäsen
Maanpuolustustiedotuksen suunnittelukunnan jäsen ja mediajaoston puheenjohtaja
