Ajatuksia kaatuneitten muistopäivänä
Talvisodan aikana olin äitini kanssa sankarihautauksissa hevosella kulkien Kalannissa, Lokalahdella ja Uudessakaupungissa. Lunta ja pakkasta oli paljon, ja naisten itkua.
Isäni oli talvisodassa koko ajan Summan rintamalla ja perääntymisen jälkeen viimeksi Kärstilänjärven rannalla, jossa puolustusasemana oli enää lumikuoppa konekiväärille. Kun sota päättyi, isäni komppaniassa oli noin sadasta miehestä jäljellä enää 14.
Isäni ei sanallakaan puhunut sota-ajasta, todennäköisesti suojellakseen meitä lapsia.
Talvisodan jälkeisenä jouluna olimme joulukirkossa Uudessakaupungissa, koska siellä kirkonmenot alkoivat kello 7, kun Kalannissa ne alkoivat kello 6.
Isä ja äiti tekivät navetta-askareet ennen kirkkoon menoa. Joulukirkkoon kuljettiin hevosella ja reellä. Meille oli saatu jouluksi sähkö isäni ja naapurikylän isännän toimesta. Elämä näytti valoisalta.
Kuitenkin seuraavana vuonna alkoi taas sota. Isä oli ostanut kotitilansa talvisodan jälkeen, ja talossa, navetassa ja pellolla oli erilaisissa korjaustöissä neljä miestä talon varsinaisen väen lisäksi. Olen monta kertaa ajatellut, miten vaikea isälle on ollut sotaan lähtö ja kaiken vastuun jättäminen vaimolleen.
Isäni kaatui heti jatkosodan alussa, jolloin tuli paljon kaatuneita. Tiedon isäni kaatumisesta minä sain ensimmäisenä. Pelästyin kauheaa vastuuta. En uskaltanut kertoa asiaa kotona enkä voinut edes itkeä.
Kun kuolemantieto tuli äidille parin päivän päästä, tilanne oli niin dramaattinen, että me lapset pelkäsimme, kuinka äidin käy ja olimme hiljaa.
Kaatuneet tuotiin tilapäisistä haudoista kotiseurakuntaan vasta seuraavana talvena. Ruumishuoneella oli 11 arkkua, joita kaikkia ei saanut avata. Itkua huutava naisten joukko harhaili kirkkoaidan vieressä.
Olisin halunnut lohduttaa heitä, mutta en pystynyt tekemään mitään. Itsekin olin lohdutuksen tarpeessa. Kun hautaustilaisuudessa kävelin isäni arkun perässä Narvan marssin soidessa, ajattelin, että olen nyt vastuussa sisaruksistani ja talonhoidosta, eikä ole mitään mahdollisuutta väistää sitä.
Sodan aikana ajettiin maitoa meijeriin hevosilla lähes kuusi vuotta. Olin koko ajan työssä mukana, ja ajovuoro oli kerran viikossa. Maitoajurit olivat pääasiassa nuoria naisia, jotka tulin tuntemaan kasvoilta, mutta nimet jäivät tuntemattomiksi.
Näin monia näistä nuorista naisista usein sankarihaudalla, ja myös sotaleskiä ja kaatuneiden äitiä ja isiä. Kalannin hautausmaalla sankarihaudalla kävijämäärä oli varmasti silloin yli sadan.
Sodan aikana lottien huoltotyö oli hyvin tärkeää sekä sodassa että kotirintamalla. Opettaja Maija Martinkari oli lottien johtaja Kalannissa, ja hän juhlisti sankarihautauksia monella tavalla ja yritti myös lohduttaa sotaorpoja.
Sodanjälkeisissä vaikeissa oloissa lotat, rintamamiehet, sotalesket ja sotaorvot jäivät unohduksiin. On hyvä, että sodan jälkeen unohduksiin jääneet asiat ovat tulleet esille. Nyt asiat ovat paremmin.
Meidän ei pidä kuitenkaan unohtaa, että Ukrainassa on nyt vaikea itsenäisyystaistelu, jossa tulee paljon kaatuneiden omaisia.
Ukrainan puolustus koskee myös meitä. Ukrainaa on autettava kaikin mahdollisin keinoin.
Kauno Pietilä
Kalanti
Mielipideosastolla Suomenmaan lukijat voivat käydä avointa keskustelua mieltään askarruttavista ajankohtaisista aiheista. Toimituksella on oikeus editoida kirjoituksia.
Voit jättää mielipidekirjoituksen osoitteessa: https://www.suomenmaa.fi/kategoria/mielipide/