Tukimiljardit vinouttavat EU:n kehitystä
EU:n aluekehitystoimien eli koheesiopolitiikan tärkeimpiä tavoitteita ovat jäsenmaiden välisten ja jäsenmaiden sisäisten kehityserojen tasoittaminen.
EU:n monivuotiset rahoituskehykset sekä elvytys- ja ilmastotoimien rahoitus osoittavat, että ainakaan rahan määrästä ei tulosten aikaansaamisen pitäisi olla kiinni.
EU:n monivuotisessa rahoituskehyksessä aluekehitykseen osoitetaan 369 miljardia euroa. Se on kolmannes kaikista EU:n menoista.
Elvytyspaketin (NGEU) koko on 750 miljardia euroa. Siitä avustusten osuus on 390 miljardia euroa. Lisäksi ilmastotoimien rasittamien auttamiseksi perustetun niin sanotun sosiaalisen ilmastorahaston tukivarannot ovat 65 miljardia euroa.
Näiden kaikkien avustusmuotoisten tukien pääosa kohdistuu suunnilleen samoihin maihin, Itä- ja Etelä-Euroopassa.
Tukien myöntämisen perusteina alue- ja elvytystuissa käytetään useimmiten taakse jääneiden vuosien aluekansantuotetta. Merkitystä on myös muun muassa työllisyys- ja työttömyystekijöillä.
Sosiaalisen ilmastorahaston tukien keskeisin jakoperuste ovat EU:n ilmastotoimien ”arvioitu” rasittavuus jäsenmaalle.
Paradoksi juuri sosiaalisen ilmastorahaston osalta on se, että suurimmat tukien saajat eivät ole niitä maita, joiden tulee kantaa suurin taakka päästöjen vähentämisestä, uusiutuvan energian lisäämisestä tai nielujen kasvattamisesta.
Eniten tätä sosiaalitukea saavat maat, jotka tekevät vähiten sanottuja ilmastotoimia. Sosiaalisen ilmastorahaston suurimpia saajia ovat Puola 11,4, Ranska 7,3, Italia 7 ja Espanja 6,8 miljardia euroa. Myös muut suurimmat saajat tulevat Itä-ja Keski-Euroopasta.
Suomelle rahastosta tihkuu noin 300 miljoonaa euroa. Laskennallinen maksuosuutemme sanotusta 65 miljardista eurosta on runsaasti yli miljardi euroa.
Alueellisesti kohdistettavien tukien suurimpia maksajia ovat unionin vauraimmat maat, Suomi mukaan lukien.
Suurimmat tulonsiirrot EU:n sisällä syntyvät kuitenkin aluepoliittisen ja elvytysrahaston suuntaamisesta. Espanja saa näistä lähteistä avustusmuotoista tukea 112,6 Italia 111,1 ja Puola 94,7 miljardia euroa. Saanto jakaantuu osin elvytyksen osalta kolmelle, aluetukien osalta seitsemälle ja ilmasto-sosiaalirahaston osalta neljälle-viidelle vuodelle.
Suomen saanto näistä tukilähteistä tulee näinä vuosina olemaan 3,4 miljardia euroa. Alueellisesti kohdistettavien tukien suurimpia maksajia ovat unionin vauraimmat maat, Suomi mukaan lukien.
Sekä alue- että elvytystuissa Suomi maksaa kolme kertaa enemmän kuin saa takaisin. Maksumme EU:lle sen alue-, elvytys- ja sosiaalisen ilmastorahaston menoista on 11–12 miljardia euroa.
Maksut ajoittuvat useille vuosille. Suomen kontolle on lisäksi 6 miljardin euron takausvastuu elvytyspaketin 350 miljardin euron lainarahoituksesta. Ja vielä kerran, nämä vastuumiljardimme ovat vain unionin alue- ja elvytysmenoista.
Mainittavaa edellisen lisäksi on, että EU:n päästökauppajärjestelmän tuloista tuloutetaan noin 48 miljardia euroa EU:n modernisaatiorahastoon.
Siitä 12 köyhintä Itä- ja Etelä-Euroopan maata, ja vain nämä maat, saavat rahoitusta muun muassa energiajärjestelmiensä modernisoimiseen. Muilla maille ei näihin miljardeihin ole asiaa.
Saajamaat ovat käyttäneet pääosan tuista vahvimpien alueidensa tukeen. Heikot alueet ovat näissä maissa juuttuneet entistä heikommiksi.
Vissiin mittaan on mielestäni hyväksyttävä se, että EU:n heikompia maita autetaan. Tilastot kertovatkin nyt, että erot jäsenmaiden välillä ovat todellakin supistuneet. Mutta alueiden kehityserot suurissa tukien saajamaissa ovat kasvaneet järkyttävällä tavalla.
Saajamaat ovat käyttäneet pääosan tuista vahvimpien alueidensa tukeen. Heikot alueet ovat näissä maissa juuttuneet entistä heikommiksi.
Näin on käynyt, kun Itä- ja Etelä-Euroopan maat ovat käyttäneet EU:n aluetuet suurten keskustensa vetovoiman parantamiseen. Heikoimpiin alueisiinsa tukeutuen nämä maat hakevat sitten uudella ohjelmakaudelle uusia tukimiljardeja.
EU:sta on tulossa entistä leimallisemmin tulonsiirtounioni. Uusien jäsenmaiden tullessa unioniin, tämä vino suunta syvenee radikaalisti.
Se on estettävä.