EU:n toinen käsi ei tiedä, mitä toinen tekee

Rakennusten energiatehokkuusdirektiivin jatkoksi EU on vaarassa tehdä toisen hölmöyden valmistumassa olevalla yleisellä energiatehokkuusdirektiivillä.

Energiatehokkuusdirektiivi uhkaa vaikeuttaa tärkeimpään ilmastotavoitteeseen, eli päästöjen vähentämiseen, Suomessa ja muutamassa muussakin maassa.

EU on näet asettamassa Suomelle valtavan kovan maakohtaisen energiatehokkuusvaatimuksen. Se on yksi koko unionin suurimmista.

Uusimman tilaston mukaan Suomen energian käyttö loppukulutuksella mitaten on 291 TWh vuodessa. Direktiivin mukaan tämä tulisi voida nyt laskea vuoteen 2030 mennessä 241 TWh:een, siis reippaasti yli 15 prosenttia. Keskimäärin jäsenmaiden tulisi vähentää energiansa kulutusta 11,7 prosentilla. 

Suomen mahdollisuuksia selviytyä velvoitteista heikentää se, että teemme juuri sitä, mitä EU edellyttää meiltä toisaalla. Eli Suomen teollisuus on muuttamassa prosessejaan yhä useammin päästöttömäksi, käytännössä vetypohjaiseksi. Ja siihen tarvitaan runsaasti sähköä. 

Esimerkiksi SSAB:n Raahen tehtaiden prosessien muuttaminen vetypohjaiseksi vaatii 10-12 TWh lisää päästötöntä sähköä vedyn tuottamiseksi.

Suomella olisi kaiken lisäksi muutoinkin erinomaiset mahdollisuudet nousta runsaan päästöttömän rakennettavan tuulisähkön ansiosta EU:n johtavaksi vedyntuottajaksi. Vedyn tuottamiseen tarvitaan kuitenkin useimmiten enemmän sähköä kuin on sen korvaaman fossiilisiin vaihtoehdon energiasisältö. 

EU:ssa toinen käsi ei kuitenkaan tiedä aina, mitä toinen tekee. Vaikka siis EU tukee voimakkain ottein tuuli- ja aurinkosähkön tuotantoa, se vaikeuttaa, eräissä tapauksissa suorastaan estää, sen käyttöä silloin kun energiatehokkuus ei parane. 

Energiatehokkuusdirektiivillä EU nyt vetää maton niiden toimien alta, jotka kaiken järjen mukaan ovat EU:n ja koko maailman kannalta tärkeimpiä, eli toimilta päästöjen vähentämiseksi. 

Mielestäni tehokkuusvaatimusten on väistyttävä silloin, kun ratkaisut vähentävät päästöjä.