Hyväksyykö Suomi sittenkin demokratian?

Vuosi sitten Suomeen muodostettiin vaalituloksen perusteella enemmistöhallitus. Sitten ruvettiin hoitamaan hommia kansan antamalla valtuutuksella, ”pulinat pois” -tyyliin?

Ei ruvettu.

Olen seurannut politiikkaa elämäni, enkä muista näin raivokasta enemmistöhallitukseen kohdistuvaa vastarintaa.

Siihen osallistuivat lähes kaikki äänekkäät: mielenosoittajat, ay-liike, perustuslakiprofessorit, valtamedioiden gallup-viihde.

Likaisiakin keinoja käytettiin: ministereitä häirittiin, heistä yritettiin tehdä rikollisia. Yksi likaisimmista tempuista  oli Ylen yritys kaataa ministeri Anne Berner ennen kuin hän päättää yhtiön suunnasta. Bernerin tausta kun sopii populistisella herravihalla kiihottamisen kohteeksi.

Tällä hetkellä näyttää kuitenkin hämmästyttävästi siltä, että hallituksen vastustajat olisivat hyväksymässä demokratian maan hallintatavaksi.

Merkkejä on monia.

Arvostamani HS:n politiikan toimittaja Unto Hämäläinen sanoi radiokeskustelussa, että perussuomalaiset ovat ilmeisesti päättäneet istua hallituksessa rauhallisesti koko vaalikauden. Hämäläinen sanoi kunnioittavansa tätä päättäväisyyttä. Niin minäkin.

Teoria vaalikauden alussa oli, että perussuomalaiset täytyy saada mukaan, mutta vain hajoamaan, jotta entiset demokratian peliveljet saisivat jatkaa häiriöttömästi.

Mutta perussuomalaiset ovatkin vakiintumassa tavallisen kansan, yritteliäiden, työtä pelkäämättämien suomalaisten puolueeksi, josta löytyy myös johtajia, kuten työministeri Jari Lindström.

Oikeastaan puoluekentän uusjako on vain loogista. Kaupunkityöläisillä täytyy olla pragmaattinen, nykyajassa toimiva puolue, jolla ei ole sidoksia enempää perinteiseen maaseutuun kuin utopististen ideologioiden jäänteisiinkään.

Li Anderssonin valinta puheenjohtajaksi takaisi vasemmistoliiton säilymisen marginaalissa.

Matti Mäkelä

Mitä taas entisiin utopioihin tulee, odotan innolla Li Anderssonin valintaa vasemmistoliiton puheenjohtajaksi. Se, jos mikä, takaisi puolueen säilymisen marginaalissa. Voi vain kuvitella, miten hän sopeutuu proletariaatin diktatuurin perinteeseen kasvaneita ay-jörriköitä johtamaan.

Paremmin häneen samaistuvat puolueen liepeille asettuneet anarkistit ja muut ääriainekset. Heistä ei kuitenkaan politiikan pitkäjännitteiseen arkeen ole. He kun eivät jaksa edes lähteä Hanhikivelle junalla, vaan polttavat Securitaksen autoja yöjuoksuetäisyydellä Helsingissä.

Päinvastainen, mutta hallituksen kannalta yhtä myönteinen muutos tapahtunee kokoomuksessa. Ojan pohjassa rypevän kaivinkoneyrittäjän on ollut vaikea kuvitella yläluokan kielipriimus Alexander Stubbia edusmiehekseen. Jos Petteri Orpo valitaan, kiinnostavaa on, mistä päin seuraavan gallupin tykkääjät kokoomukseen siirtyvät.

Sama gallup-viihde on rauhoittanut demareita. Heillä ei ole enää mikään kiire kaataa hallitusta. Jos vain malttavat olla sanomatta mitään maahanmuuttajista, mitään ulkopolitiikasta, mitään, niin – mistään.

Realistina totean, että eniten demokraattiseen malliin siirtymisessä hallitusta auttaa kuitenkin astronomia. Se on maapallon kallistuskulman muutos auringon suhteen. Se on kesä.