Ovatko lapset elämän tarkoitus?

Muistatteko elokuvan Sofien valinta (1982)?  Koskettavasti näytellyt Meryl Streep eli Sofie joutui keskitysleirin portilla päättämään, kummasta lapsestaan luopuisi.  Toinen oli tuomittu tuhoon.

Näin elokuvan kahdesti, ensin opiskelijana, sitten kahden lapsen äitinä. Toisella kerralla Sofien valinta räjäytti sydämen. Nousin järkyttyneenä kotisohvalta katsomaan lastenkammarissa nukkuvia vesseleitä. Huoh. Elävät. Ei ole tarvinnut valita!

Kerroin elokuvamuistoista, kun istuttiin Neidon kanssa pohtimassa vauvattomuusbuumia ajassamme.

Lasten saaminen muuttaa tunteita ja omakuvaa. Jostain syvältä kumpuaa emootioita, kiintymystä, huolenpitoa ja rakkautta pientä ihmistä kohtaan. Alitajunnasta vyöryy ihmisen koko tunneskaala, johon kuuluu myös tummia sävyjä, voimattomuutta, ahdistusta ja vihaakin pientä kiljuvaa nyyttiä kohtaan.

Vanhemmuus on tasapainottelua.

Muistan tarkasti sen hetken, kun silmiin tuli kiilto, ja biologinen kello alkoi tikittää: on aika hankkia lapsia!

Sitä ennen elin kuin kuka tahansa urasuuntautunut nuori nainen, matkalla akateemisten opintojen siivittämä kohti aikuisuutta ja elämää. Olin 70-luvun nuori, kasvanut tasa-arvon, demokratian ja perhe-kriittisyyden maailmassa.

Jälkimmäinen edusti ”porvarillista hegemoniaa”, joka aikalaistulkinnan mukaan oli siirtänyt naiset kotirouviksi, hellan ja nyrkin väliin.

Sellaisesta ei sukupolveni unelmoinut. Lasten hankkiminen tuntui kaukaiselta tavoitteelta. Sitten tuli oikea hetki eli puoliso, joka halusi lapsia, kuten minäkin.

Pojan ja tyttären syntymän jälkeen elämä asemoitui hetkeksi uudelleen. Oli sovitettava yhteen perhe, työ ja harrastukset. Olimme onnekkaita. Päiväkoti oli vastapäätä, isovanhemmat asuivat samalla paikkakunnalla ja palkattua kotiapua oli tarjolla.

Mistään en joutunut luopumaan. Olen voinut elää täyden elämän, tehdä mielekkäitä asioita, rakastaa lähellä olevia ihmisiä. Tuntea itseni tärkeäksi.

”Vauvattomuusbuumi” on tosiasia. Puhumme Neidon kanssa vapaaehtoisesta lapsettomuudesta. Se on uusi asia, joka on otettava vakavasti. Tähän asti lapsilla on Suomessa ollut välinearvo tehdä kansakunta ja hyvinvointivaltio suureksi.

Isoäidin aikaan lapsiluku liikkui välillä 8–12. Lapsia tuli, kun oli tullakseen.

Sodat ja kriisit kasvattivat syntyvyyttä. Suurten ikäluokkien vanavedessä vallitsi luonnollinen hedelmällisyys ja vauvoja syntyi kohtuullinen määrä. Luotiin perhepoliittiset palvelut, joita tuki yhteiskunnallinen optimismi.

Nyt peliin on astunut ensimmäinen täysin urbanisoitunut sukupolvi, ja valinnat kallistuvat yhä enemmän kohti lapsettomuutta.  Suomi on kaupungistunut ja elämäntapa sen mukainen.

Istuin Helsingissä kampaajalla ja naapurituoleissa käytiin keskustelua. ”Me ollaan nyt stadilaisia”, sanoi toinen. ”Ei kaupungissa voi elää lasten kanssa. Ne häiritsevät elämää ja itsensä toteuttamista”, huokasi toinen.

Olin juuri saapunut kotiin Berliinistä, Euroopan suosituimmasta suurkaupungista. Kolmen miljoonan asukkaan Berliinissä syntyy vuosittain lähes saman verran pienokaisia kuin koko Suomessa yhteensä, reilusti yli 40 000 (YLE uutiset 29.5.2018).

Berliinissä on nyt 50 000 lasta enemmän kuin kymmenen vuotta sitten. Hyvät perhe-edut ja vetovoimainen maine tekivät kaupungista lapsiperheiden paratiisin. Saksassa urbanismi ja lapset liittyvät yhteen.

Eurooppalaisen familismin historia liittyy pitkälti saksalaisen keskiluokan muodostumiseen. Se on edelleen vahva kulttuurinen perusjuonne. Myös muuttovoitto tuo lisää lapsia, joita todella näkyi kaikkialla.

Mikä selittää Suomen kaupunkien alhaisen syntyvyyden?

On helppo patistaa nuoria naisia synnytystalkoisiin, paheksua lapsettomien elämäntapaa ja kurtistella otsaa nuorten valintojen edessä. On mentävä syväsyihin.

Miten tehdä Suomesta maailman toimivin lapsiparatiisi? Yhteiskunnallisen ilmapiirin on muututtava, puheiden pehmennyttävä, arvojen avauduttava tukemaan nuoria aikuisia, erityisesti naisia, heidän valinnoissaan.

On peiliin katsomisen paikka, poliitikoilla, medialla, vanhemmilla, tutkijoilla.

Lapset ovat elämän tarkoitus, muttei ainoa tarkoitus.

Amsterdamissa 1990-luvulla asuessamme istuttiin suomalais-hollantilaista iltaa. Oli puhetta elämän tarkoituksesta. Raha, työ ja terveys vilahtelivat vastauksissa. Joku lohkaisi, lasten saaminen.

Itse vastasin tuolloin ja vastaan edelleen: hyvä elämä.

Lapset ovat elämän tarkoitus, muttei ainoa tarkoitus. Ihminen voi toteuttaa vastuullisuutta yhteiskunnassa muutenkin kuin vanhempana.

Tässä, kuten monessa muussakin asiassa, kannattaa seurata tarkasti nuoria naisia. He elämänvalinnoillaan ratkaisevat Suomen kohtalon. Mitä jos asettuisimme oikeasti kuuntelemaan heitä? Tukemaan ja auttamaan heitä? Ihan koko Suomi yhdessä ja yhteen ääneen.

Kiitos lukijoille, kiitos palautteesta! Tämä on tällä erää viimeinen blogikirjoitus. On aika antaa tilaa uusille, ehkä nuoremmille kirjoittajille. Hyvää kesää!