Kelpaisiko Mannerheimin-Kekkosen linja?
Luin vastikään erään maakuntalehden pääkirjoituksesta, kuinka Paasikiven–Kekkosen linja kuoli 25 vuotta sitten, joten se tulisi nyt julistaa myös kuopatuksi.
Suomi on ”mieltänyt EU:n turvallisuusyhteisöksi, joka tarjoaa suojaa mahdollisia turvallisuusuhkia vastan, mukaan lukien Venäjän uhka”.
Tuon tapaisia mielipiteitä esiintyy aika usein. Tavallisesti siihen liitetään kehotus ottaa vielä puuttuva askel, liittyä Natoon.
Paasikiven–Kekkosen linjalle oli jatkosodan päättymisen ja Neuvostoliiton romahtamisen välisenä aikana ainoana vaihtoehtona muuttuminen kansandemokratiaksi ja sulautuminen itäblokkiin.
Sitä kannatti pienenevä vähemmistö vasemmalla. Oikealla harrastettu vihanpidon jatkaminen ei ollut reaalinen vaihtoehto.
Nyt on toinenkin vaihtoehto. Uskotaan, että kun Neuvostoliittoa ei enää ole, ei ole huolta Venäjästäkään. Kuopattakoon siis linja, joka kuului kylmän sodan aikaan.
Venäjä on ydinasein varustettu suurvalta kuten ennenkin. Sijainti on sama, yhteistä rajaa on yhtä pitkästi kuin ennenkin. Myös tarve käydä kauppaa ja harjoittaa ystävällistä kanssakäymistä on sama kuin ennenkin. Ei mikään tosioleellinen ole muuttunut niistä ajoista, jolloin Paasikivi ja Kekkonen johtivat maata.
Venäjän kanssa kannattaa olla hyvissä, ei huonoissa väleissä. Hyvistä hyötyy kumpikin, huonoista kärsii enemmän Suomi.
Venäjä on omanlaisensa eikä eristämällä demokratiaksi muutu.
YYA-sopimus oli sotilassopimus. Se oli pakko tehdä, kun Stalin sitä ehdotti, koska maailmansodan voittajat olivat sopineet Suomen kuuluvan Neuvostoliiton intressivyöhykkeeseen.
Sen kanssa piti elää ja voitiin elää, jopa ihan hyvin, kun osattiin. Lopulta puolueettomuuden suomalainen tulkinta tuli tunnustetuksi, arvovaltaisimmin ETYKissä 1975 ja sitten ”ilman sarvia ja hampaita” Gorbatshovin puheessa 1989.
Paasikiven–Kekkosen linjalla selvittiin kunniallisesti kylmän sodan läpi. En näe mitään syytä julistaa sitä kuopatuksi, kun maantiede on pysyvä ja kylmä sotakin näkyy tekevän paluuta.
Jos Paasikiven–Kekkosen linjan ”suomettunut” nimi kiusaa, kelpaisikohan Mannerheimin–Kekkosen linja?
Nuo kaksi nimeä sopivat personoimaan itsenäisyytemme saavuttamisen ja säilyttämisen reunaehtoja.
Mannerheimin johdolla kukistettiin punakapina, joka olisi onnistuessaan palauttanut Suomen väriään muuttaneen imperiumin alaisuuteen. Hänen armeijassaan taisteli myös suojeluskuntalainen Urho Kekkonen.
Mannerheim hahmotteli Neuvostoliiton turvallisuuden takeeksi YYA-sopimuksen kaltaista järjestelyä, jonka Paasikiven luottomies Kekkonen neuvotteli niin hyväksi kuin olosuhteet sallivat ja sovelsi liikkumavaraa sitä varovasti laajentaen halki kylmän sodan vaikeiden vaiheiden. Koivisto jatkoi samaa linjaa, loppuvuosinaan ilman YYA:n kahleitakin.
Eivät myöhemmätkään UKK:n seuraajat ole päälinjalta pahemmin poikenneet. EU on turvayhteisökin, mutta ei se sotilaallista turvaa tuo, jos suurvaltasuhteet huonosti menevät. Ainakaan toistaiseksi jäsenyys ei ole kohtuuttomasti vaikeuttanut kahdenvälistä yhteistyötäkään. Mutta perimmäinen vastuu turvallisuudestaan on Suomella itsellään.
Se edellyttää vastapuolenkin ymmärtämistä, vaikkapa Mannerheimin ja Kekkosen tapaan.