Turpiin tuli. Mutta miksi?
Taas kysellään, miksi vaaleissa tuli tappio. Oliko vika vaikeissa olosuhteissa, väärässä politiikassa vai kyvyttömyydessä kertoa, että se oli ihan oikeaa? Vai peräti johtajissa?
Näitä on kysytty aina, kun on turpiin tullut.
Voitot ja tappiot ovat vuorotelleet, viime vuosikymmeninä yleensä vaalikauden välein. Pääsääntö on, että hallitusvastuu kuluttaa ja oppositio kasvattaa kannatusta.
Hallituspohja näkyy vaikuttavan. Kokoomuksen kanssa on saatu huonompia tuloksia kuin punamullalla.
Kokoomuksen kanssa tuli tappio 1995 ja rökäletappio 2011. Hallitusvastuuta kantaen on voitto uusittu vain 2007, punamultapohjalta Vanhanen ja Korhonen kärjessä. Eipä silti, kerran vain se on onnistunut sinipunallekin.
Selitys on järkeenkäyvä.
Yleensä hallitukset joutuvat tasapainottamaan julkista taloutta tai painamaan alas kustannustasoa kilpailukyvyn vuoksi. Ikävät toimet kohdistuvat väistämättä enemmän tulonsiirtoja saaviin eli köyhempiin. Heitä on paljon vähemmän kokoomuksen kuin keskustan tai demarien äänestäjissä.
Sipilän hallitus on hyvin samassa tilanteessa kuin Ahon 1991 jälkeen. On pakko tehdä politiikkaa, jonka tekijät tietävät oikeaksi, mutta kannatukselle raskaaksi.
Sitä olisi helpompi tehdä demarien kanssa, jos nämä suostuisivat. Ahon kaveriksi SDP ei olisi lähtenyt, Sipilän kyllä. Kokoomuksen kanssa riitaantunut Rinne oli aidosti pettynyt, kun ei päässyt Sipilän ja Soinin kanssa korjaamaan Kataisen-Stubbin kauden katastrofaalisia jälkiä.
”Peruspunamulta” olisi tehnyt kutakuinkin samaa politiikkaa kuin nyky-yhdistelmäkin. Se olisi saatu tehdyksi helpommin, kun demarit olisivat hillinneet ay-liikettä eivätkä yllyttäneet sitä sellaiseen totaalivastarintaan kuin tapahtui.
Kiky olisi voinut olla jopa alkuaan tavoiteltu yhteiskuntasopimus ja käänne parempaan nopeampi ja jyrkempi.
Oppositiona kokoomus olisi ollut paljon harmittomampi ja sen kritiikki lähinnä ”oikeansuuntaista-mutta-riittämätöntä”.
Peruspunamulta olisi tehnyt kutakuinkin samaa politiikkaa kuin nyky-yhdistelmäkin.
Kari Hokkanen
Pohja ei tietysti kaikkea selitä. Virheitä ja vastoinkäymisiä, omia ja itsestä riippumattomia, on kosolti.
Kaikki ministerivalinnat eivät menneet nappiin. Pekkarisen ja / tai Väyrysen kokemukselle olisi ollut käyttöä.
Politiikan sisältö on ollut pääsääntöisesti oikeaa, välttämätöntä ainakin. Tuloksiakin alkaa näkyä. Mutta siitä kertominen ei ole oikein onnistunut, osaksi omasta, osaksi yleisistä syistä.
”Yleinen mielipide” luodaan Kehäkolmosen sisällä, missä median omistajien taloudelliset ja tekijöiden henkiset intressit käyvät keskustan ydinarvoja vastaan.
Olemukseltaan desentralistinen maakuntien puolue ei koskaan saa pääkaupunkimediassa tekojensa ja aikaansaannostensa mukaista kohtelua. Eivätkä sen johtajat – en muista ainuttakaan poikkeusta.
Helppoa ei ole koskaan, mutta eihän kuoleman pelosta pidä itsemurhaa tehdä. On jatkettava Suomen kuntoon laittoa toivoen, että tulokset vakuuttavat kansan, vaikka media jatkaa kalvamista kuin tasmanianpiru.
Julkisen sanan neuvostonkin mielestä (äänin 6 – 6) sillä on oikeus esittää perättömiä väitteitä, mutta niiden kohteeksi joutuneella ei ääneen protestoida.