Puolivälin krouvissa

Maan hallitus valmistautuu puolivälitarkasteluunsa monin tavoin mielenkiintoisessa poliittisessa ja taloudellisessa tilanteessa.

Perussuomalaiset ovat vaihtamassa kesällä puheenjohtajaansa, ja vaihdoksen dynamiikka heijastuu varmasti hallitusyhteistyöhön. Suomen talouden nokka on kääntynyt nousuun, mutta työllisyysasteen nousu on liian loivaa.

Työmarkkinoiden tunnelmat ovat kiihkeät johtuen EK:n irtisanomista keskusjärjestösopimuksista ja Metsäteollisuuden irtiotosta vientialojen tes-yhteistyöstä.

Viikonloppuna lisää löylyä tulikuumalle työmarkkinakiukaalle paiskasi EK:n hallituksen puheenjohtaja Veli-Matti Mattila arvioidessaan, että suomalaisten palkat ovat 10–15 prosenttia liian korkealla tasolla. Mattila visioi myös työmarkkinoiden tulevaisuutta, jossa vallitsisi maksimaalinen joustavuus ja kollektiivisopimisen katoaminen horisonttiin.

Suomen 100-vuotisjuhlien kunniaksi ei olisi tarvinnut palata ajassa sataa vuotta taaksepäin. Kuitenkin Mattilan palkansaajia ylenkatsova, hyytävä näkemys työmarkkinoiden tulevaisuudesta on kaukaa historiasta haettu.

Mattilan hyytävä näkemys työmarkkinoiden tulevaisuudesta on kaukaa historiasta haettu.

Jarkko Eloranta

Työllä ja tuskalla aikaansaatu kilpailukykysopimus alkaa purra ja piristyvä vienti säteilee myös kotimarkkinoille. Tätä vaivalla aikaansaatua käännettä kannattaa vaalia eikä joikua suohon.

Hallituksen ei pidä tässä tilanteessa sälyttää uusia heikennyksiä tai leikkauksia palkansaajille. Hallituksella on mahdollisuus omilla toimillaan edistää kilpailukykyä rakentavan työmarkkinakierroksen aikaansaamista, mutta myös haitata sitä.

Kaavaillusta työttömyysturvan aktiivimallista ja sitä tukevista työvoimapolitiikan keinoista on rakennettava kokonaisuus, joka aidosti takaa työttömälle mahdollisuuden säilyttää työttömyysturvansa taso ja samalla parantaa työmarkkinakelpoisuuttaan.

Kannustinloukkujen purkaminen on korkealla hallituksen toimenpidelistalla. On helppo sanoa, että työnteon pitää aina olla kannattavaa suhteessa sosiaaliturvalla olemiseen, mutta sanonnan toteuttaminen on hyvin vaikeaa. Se onnistuu karkeasti ottaen kahdella tavalla.

Joko alennetaan sosiaaliturvan tasoa rajusti, joka on sosiaalisesti ja yhteiskunnallisesti raakaa ja kestämätöntä politiikkaa tai yhteensovitetaan työ- ja ansiotuloja nykyistä loivemmin, jolloin työstä tienatuista euroista jää enemmän käteen. Tämä taas on kallis tapa poistaa kannustinongelmaa.

Muutamia täsmätoimia kannustinongelman poistamiseksi olisi syytä kuitenkin harkita.

Perhevapaiden uudistamisen tarve on ilmeinen. Nykyinen järjestelmä on epätasa-arvoinen, koska se pitää naiset pitkään poissa työmarkkinoilta.

Laadukas varhaiskasvatus on lapsenkin edun mukaista. Uudistuksella on myös myönteisiä työllisyysvaikutuksia.

Päivähoitomaksujen alentaminen on sekin hyvää työllisyyspolitiikkaa. Pätkä- ja silpputöiden maailmassa subjektiivisen päivähoito-oikeuden rajaus oli askel taaksepäin niin työllisyyden kuin lasten tasa-arvonkin näkökulmasta.

Lapsiin ja naisiin satsaamisen lisäksi aikuisten osaamisen ylläpitäminen ja kehittäminen olisi mitä parhainta kasvu- ja työllisyyspolitiikkaa.

Suomessa on reilu puoli miljoonaa työikäistä, joilla ei ole toisen asteen tutkintoa. Heidän osaamisensa kehittämisessä piilee paljon potentiaalia, jota ei saisi jättää jalostamatta, ei heidän itsensä eikä yhteiskunnan vuoksi.