Historia | Tulta sylkevät karbiinit pysäyttivät hurjan soturin – Beecherin saaren armoton selviytymistaistelu oli tasankosotien käännekohta
Jokainen villin lännen historiaan vähänkin perehtynyt tuntee kenraali George Armstrong Custerin ja 7. ratsuväkirykmentin kohtalon Little Bighornin taistelussa vuonna 1876.
Custerin ja hänen joukkonsa kohtalo on historiankirjoituksen ja Hollywood-elokuvien betonoima myytti, tarina ylpeydestä, lankeemuksesta ja täydellisestä tuhosta.
Kahdeksan vuotta ennen Custerin viimeistä taistelua Coloradon syrjäisillä perukoilla käytiin toinen yhteenotto, joka on jäänyt vähemmälle huomiolle, vaikka myös sen dramatiikka yltää myyttisiin mittoihin.
Beecherin saaren taistelu syyskuussa 1868 ei päättynyt täydelliseen tuhoon vaan pelastukseen. Se jäi kuitenkin historiaan yhtenä rankimmista selviytymistarinoista, mitä Pohjois-Amerikan sydänmailla on todistettu.
Kesällä 1868 Yhdysvaltain armeija oli uuden edessä. Perinteinen, kankea jalkaväki oli voimaton rautatienrakentajia ja uudisraivaajia piinanneita liikkuvia ja taitavia tasankointiaaneja, ennen kaikkea cheyennejä, siouxeja ja arapahoja vastaan.
Kovista otteistaan tunnettu kenraali Philip Sheridan antoi luottomiehelleen, majuri George A. ”Sandy” Forsythille tehtäväksi koota 50 miehen kokoisen valiojoukon kokeneita siviilioppaita, metsästäjiä ja sissisodan veteraaneja.
Forsythin tiedustelijat (Forsyth’s Scouts) olivat Missourin ja Kansasin rajaseudun kovanaamoja, jotka osasivat lukea preeriaa kuin avointa kirjaa. Heidän tehtävänsä oli toimia armeijan silminä ja korvina ja iskeä nopeasti ennen kuin intiaanit ehtisivät hyökätä siirtokuntiin.
Syyskuun alussa Forsyth lähti seuraamaan pienen ryhmän jälkiä. Jäljet suurenivat kuitenkin päivä päivältä. Tiedustelijat eivät enää seuranneetkaan pientä ryöstöjoukkoa, vaan satojen soturien muodostamaa tasankojen armeijaa, joka oli matkalla talvileiriin.
Aamunkoitteessa 17. syyskuuta intiaanit yrittivät ensin ajaa osaston hevoset karkuun jättääkseen miehet jalkaisin preerialle. Forsyth huomasi heti olevansa pahoin alakynnessä ja käski miehensä vetäytymään joen keskellä olevalle pienelle hiekkasärkälle.
Saari oli vain noin 30 metriä pitkä ja 15 metriä leveä, mutta se tarjosi pienen korkeuseron ja hiekan suomaa suojaa. Miehet alkoivat kaivaa epätoivoisesti poteroita puukoillaan ja kynsillään, kun satojen ratsastajien rintama lähti vyörymään heitä kohti.
Hyökkäyksen sielu oli legendaarinen cheyenne-johtaja Roman Nose, omalla kielellään Woquini. Suomalaisessa kirjallisuudessa myös Kotkannenänä tunnettu Roman Nose oli lähes kaksimetrinen jättiläinen, jonka vaikutusvalta perustui pelottomuuteen ja maagiseen suojelukseen.
Roman Nose kuului cheyennien Koirasoturit -veljeskuntaan, heimon sotilaalliseen eliittiin, joka kieltäytyi allekirjoittamasta sopimuksia valkoisten kanssa.
Roman Nosella oli yllään pyhä sulkapäähine, jonka uskottiin tekevän hänestä haavoittumattoman luoteja vastaan, kunhan hän noudattaisi tiettyjä tiukkoja sääntöjä. Yksi niistä oli, ettei raudan – valkoisen miehen metallin – koskettamaa ruokaa saanut syödä.
Kohtalo kuitenkin puuttui peliin. Kertoman mukaan vain pari päivää aiemmin sioux-leirissä Roman Nose oli epähuomiossa syönyt leipää, jota intiaaninainen oli paistanut rasvassa rautaisella haarukalla.
Tajuttuaan tapahtuneen intiaanisoturi tiesi suojauksensa murtuneen. Hän yritti aluksi kieltäytyä taistelusta, mutta muiden soturien painostus ja iva ajoi hänet itsetuhoiseen rynnäkköön. Ennen ratsunsa selkään nousu hän sanoi tovereilleen tietävänsä kuolevansa tänään.
Kun Roman Nose johti ratsuväkirynnäkön saarelle, intiaanit luottivat vanhaan taktiikkaansa. He tiesivät odottaa tulituksen taukoamista, kun kerran laukeavat musketit pitäisi ladata uudelleen. Se kesti normaalisti 15-30 sekuntia eli tosipaikassa pienen ikuisuuden.
Nyt jotain oli kuitenkin vialla. Taukoa ei tullutkaan, ja Forsythin joukon aseet sylkivät tulta kerta toisensa jälkeen.
Forsythin miehillä oli aseinaan .56-kaliberiset Spencer-vipulukkokarbiinit. Aseen perän sisällä oli putkimakasiini, joka syötti seitsemän patruunaa peräkkäin.
Spencer ei ollut mekanismiltaan yhtä jouheva kuin aikansa toinen tunnettu vipulukkoase, Henry-kivääri, sillä latausliikkeen lisäksi hana oli viritettävä käsin. Se oli kuitenkin kenttäkelpoisempi ja sen patruuna oli tuntuvasti voimakkaampi.
Tulitusta nopeuttivat käytössä olleet Blakeslee-lataajat. Ne olivat tukin sisään työnnettäviä metalliputkia, joissa oli valmiina seitsemän patruunaa.
Osa intiaaneistakin oli varustettu modernein tuliasein. Roman Nose kantoi tiettävästi Spencer-karbiinia itsekin, mutta intiaanit eivät voineet käyttää aseitaan Forsythin tiedustelijoiden tapaan.
Intiaaneilla ei ollut tehtaita. Jokainen patruuna oli ostettu, vaihdettu tai ryöstetty. Heillä ei ollut yksinkertaisesti varaa ”tuhlata” ammuksia suojatuleen. Forsythilla oli laatikoittain ammuksia ja 50 miestä, jotka osasivat käyttää aseitaan koneen lailla.
Roman Nose ei päässyt saarelle asti. Spencerin raskas .56-kaliiperinen luoti osui häntä vatsaan juuri, kun hän oli ohittamassa saaren kärkeä.
Suuren johtajan putoaminen satulasta mursi hyökkäyksen selkärangan. Intiaanit vetäytyivät ympäröiville kukkuloille ja pitivät saarta jatkuvassa tarkka-ampujien tulessa.
Ensimmäisen päivän loppuun mennessä kaikki tiedustelijoiden hevoset oli ammuttu. Forsyth itse oli haavoittunut vaikeasti molempiin jalkoihinsa ja päähänsä.
Aurinko paistoi polttavasti, ja syyskuun kuumuus nosti mädäntyvien hevosraatojen hajun sietämättömäksi. Miehet joutuivat leikkaamaan lihaa mädäntyvistä ruhosta ja ripustamaan niitä pajuun toivoen, että ilma kuivaisi ne.
Lihan päälle ripoteltiin ruutia mädän maun peittämiseksi. Vettä saatiin vain kaivamalla poteroihin tihkukaivoja.
Miestensä moraalia ylläpitääkseen Forsyth kaivoi satulalaukustaan Charles Dickensin romaanin Oliver Twist ja alkoi lukea sitä ääneen.
Haavoittuneet ja nälkiintyneet miehet kuuntelivat tarinaa kaukaisesta Lontoosta samalla, kun toukat valtasivat heidän ympärillään olevat hevosraadot. Näin keskellä primitiivistä eloonjäämistaistelua säilyi ohut lanka sivistyneeseen maailmaan.
Forsythin oma fyysinen kestävyys Beecherin saarella oli lähes yli-inhimillistä. Hän sai taistelun ensihetkillä luodin reiteensä ja toisen sääreensä. Kolmas luoti raapaisi kalloa aiheuttaen kovan aivotärähdyksen.
Kun osaston lääkäri kaatui, Forsyth yritti itse kaivaa luodin säärestään puukolla, jotta pystyisi jatkamaan komentamista. Hän kieltäytyi antamasta periksi, vaikka kärsi hirvittävistä kivuista ja kuumeesta.
Heti piirityksen ensimmäisenä yönä vain 19-vuotias Jack Stillwell ja kokenut Pierre Trudeau onnistuivat hiipimään ulos saarelta hälyttämään apua.
Miehet taittoivat neljässä päivässä 120 kilometrin matkan Fort Wallaceen pääosin öisin välttääkseen intiaanipartioita. Päivisin he piileskelivät piikkipensaissa tai heinikossa.
Stillwell ja Trudeau saapuivat Fort Wallaceen 20. syyskuuta illalla tai 21. päivän aamuna. He olivat fyysisesti täysin lopussa. Trudeau ilmeisesti menehtyi pian raskaan retken fyysisiin ja henkisiin rasituksiin.
Tilanteen selvittyä kapteeni Louis Carpenter ja 10. ratsuväki saivat käskyn lähteä matkaan. Carpenterin johtama mustien sotilaiden Buffalo Soldiers -osasto oli jo valmiiksi partioimassa alueella. He saivat viestin lähettien avulla ja suuntasivat kohti Arikaree-jokea.
Carpenterin ratsuväki liikkui huomattavasti nopeammin kuin jalkaisin kulkevat viestinviejät. He taittoivat loppumatkan parissa päivässä.
Syyskuun 25. päivänä horisontissa näkyi vihdoin pölypilvi. Pelastus oli saapunut viime tingassa.
Vaikka Beecherin saaren taistelu on jäänyt Custerin kohtalon varjoon, se oli jo vahva näyttö siitä, että alkuperäiskansojen urheus ei enää riittänyt voittamaan logistiikkaa ja tulivoimaa.
Roman Nosen, tasankojen pelätyimmän soturin, kuolema murensi myös cheyennien uskoa hengelliseen suojeluun. Se luultavasti nopeutti intiaanisotien loppua tasangoilla.
Beecherin saarella selviytymisessä modernit tuliaseet antoivat etua, mutta yhtä tärkeää olivat maaston käyttö, puolustautumiskyky ja kyky kestää useita päiviä eristyksissä.
Forsythin tiedustelijoille suojan tarjonneen Arikaree-joen saari nimettiin taistelussa kaatuneen luutnantti Frederick Beecherin mukaan. Taistelussa menetettiin kuusi miestä, ja 15 haavoittui. Intiaanien tappiot on arvioitu 30-100 soturiksi.
Forsyth selvisi haavoistaan ja yleni everstiksi, mutta ei koskaan unohtanut Arikaree-joen hiekkaa. Hän kuoli vuonna 1915.