Pitäisikö olla huolissaan?
Eduskuntavaalit on käyty, tulos on selvillä ja Säätytalolla maahan pukkaa uutta hallitusta ohjelmineen. Valmista odotellaan juhannukseksi: Ans kattoo, kui rouvvain ja herrain käy, meillä ei ryhdytä arvostelemaan keskeneräisiä töitä.
Samaan aikaan vaaleissa turpaan saaneet puolueet ovat tykönänsä ryhtyneet miettimään, mikä oli vikana, kun ihmisten äänet eivät käyneet pyydykseen.
Näin on tehty myös keskustassa. Pisimmälle vaalianalyyseissä on päässyt Kirman ajattelija Seppo Kääriäinen, joka on jo ehtinyt kirjoittaa Ajatuspaja Alkiolle noin 40-sivuisen, varsin ansiokkaan raportin vaalitappion syistä ja seurauksista.
Keskustalaiset kadunmiehet ja -naiset eivät ole moiseen vaivautuneet. Vaalitappion syy kyllä tiedetään kysymättäkin: Puolueeseen on neljässä vuodessa tarttunut kalman haju, vihervasemmistolaisuus, josta on päästävä eroon mitä pikimmin.
Näin ulkopuolelta katsottuna puolueen trauma ja itseruoskinta alkaa saada puolueen tulevaisuutta silmällä pitäen huolestuttavia piirteitä.
Missä näinä päivinä kaksi keskustalaista kohtaa, siellä vähäinenkin vasemmistolaisuus kielletään vähintään kolmasti. Sitä hoetaan kuin mantraa uskoen, että tästä se uusi nousu lähtee.
Neljän vuoden huonojen hallituskokemusten ja niiden aiheuttamien itsetunto-ongelmien alle tuntuu peittyvän se tosiasia, että keskustan alamäki ei ole syntynyt neljässä vuodessa.
Luisu on alkanut paljon aiemmin. Vuoden 2019 vaaleissa puolueelta katosi yli 200 000 äänestäjää. Nyt sentään selvittiin alle 75 000 äänen tappiolla.
Ryhtymällä Orpon hallituksen vasalliksi keskusta voi huomata joutuneensa ojasta allikkoon.
Vaarana on, että keskusta ryhtyy pesemään itseään puhtaaksi päättyneen vaalikauden yhteistyön tahroista ryhtymällä pienen tauon jälkeen taas kunnon porvaripuolueeksi.
Säätytalolla kasattava oikeistohallitus tarjoaa siihen oivan mahdollisuuden. Eiköhän sieltä ala tulla eduskuntaan yhtä, jos toistakin esitystä, joita tukemalla on helppo erottua muista oppositiopuolueista.
Ryhtymällä Orpon hallituksen vasalliksi keskusta voi huomata joutuneensa ojasta allikkoon. Keskusta ei ole vasemmistopuolue, mutta ei se oikein tunnu pärjäävän oikeistopuolueenakaan.
Pitäisikö puolueen yrittää välillä jotain muuta, ratkoa oikein ajan kanssa Kääriäisen diagnosoimaa eksistentiaalista kriisiään, ja kun se on tehty, ryhtyä taas olemaan oma itsensä?
Minusta tohtori Kääriäisen diagnoosi ei keskustan tilasta ei ole lainkaan hullumpi, itse asiassa varsin mainio. Kieltämättä keskusta on 2000-luvun aikana vähitellen valunut vaikeasti määriteltävään tilaan, jossa puolue ei tunnu maistuvan juuri kenellekään.
Nuoret, kaupunkilaiset, palkansaajat, etelän ihmiset; jos äänestystuloksia on uskominen, moni heistä on kääntänyt keskustalle selkänsä. Jos keskusta on viisas, sen on korkea aika kysyä itseltään lyhyesti ja ytimekkäästi, miksi näin on käynyt.
Aika moni keskustalainen tuntuu uskovan, että kaikki muuttuu taas paremmaksi, kun puolue pääsee tekemään eduskunnassa juurevaa ja nasevaa oppositiopolitiikkaa.
Minä en vielä tällä syömisellä osta tuota vokaalia. Oppositiopolitiikka on vaikea laji siinä missä hallituspolitiikkakin.
Pitää myös muistaa, että ensimmäisen kerran lähes sataan vuoteen keskusta on oppositiossa menneiden vuosikymmenten rakkaan vihollisen ja yhteistyökumppanin SDP:n kanssa.
Uhka vai mahdollisuus keskustalle, siinäpä kysymys.
