Kantaluvullakin on merkitystä
Suomen Yrittäjien toimitusjohtaja Mikael Pentikäinen kirjoitti parisen viikkoa sitten tällä samaisella palstalla keskustan yrittäjäkannatuksesta. On kuulemma lohdutonta luettavaa: maan noin 320 000 yrittäjästä vain kuutisen prosenttia kannattaa keskustaa.
Blogissaan yrittäjien edusmies esittää syitä keskustan hiipuneelle yrittäjäkannatukselle. Niitä saa kuulemma oikein luvan kanssa haastaa. Siihen en laajamittaisesti ryhdy, mutta vähän kuitenkin.
Pentikäisen mukaan keskusta on haparoinut työmarkkinakysymyksissä. Allekirjoitan tämän, puolueen viime vuosikymmenten työmarkkinapolitiikka ei suurta suitsutusta ansaitse. Minulla on kuitenkin koko lailla eri perusteet mielipiteelleni kuin Pentikäisellä.
Samassa yhteydessä Pentikäinen niputtaa yhteen pienet työnantajat, yksinyrittäjät ja järjestäytymättömät työntekijät ryhmäksi, ”joiden puolta kukaan ei näytä pitävän”.
Virkkeessä alkaa olla sumutuksen makua, tai ainakaan se ei pidä kaikilta osin paikkaansa. Pienistä työnantajista ja yksinyrittäjistä en tiedä, mutta kyllä Suomessa pidetään huolta järjestäytymättömistä työntekijöistä, ainakin vielä.
Sen tekee suomalainen palkansaajaliike ja työmarkkinajärjestelmä, joiden neuvottelemat työehtosopimukset eivät jaa työntekijöitä vuohiin ja lampaisiin sen mukaan, kuuluuko liittoon vai ei.
Vuosikymmenten varrella työmarkkinaosapuolten neuvottelemat työehdot ja työsuhteen edut – joita on muuten vuosikymmenten aikana neuvoteltu ja sovittu paljon – on langennut myös järjestäytymättömille työntekijöille kuin Manulle illallinen.
Työehtosopimusten yleissitovuus puolestaan takaa samat työsuhteen edut koko alalle. Se ei erottele kainuulaista hitsaria espoolaisesta, on hän liiton jäsen tai ei.
Kuten arvostamani Suomenmaan ex-päätoimittaja Juha Mauno minulle joskus opetti, työehtosopimusten yleissitovuus on mitä parasta aluepolitiikkaa.
Näin on vielä, mutta pian tilanne voi olla toinen. Maan hallitus rymistelee suomalaisella työmarkkinakentällä kuin sika vatukossa survoen sorkkiensa alle liian paljon säilyttämisen arvoista.
Mitä kaikkea hukkaamme, jää nähtäväksi. Selvää on, että työntekijöiden työsuhteen ehdoista huolehtiminen ei ryskeessä helpotu, oli hän järjestäytynyt tai ei. Kuka muuta väittää, on sinisilmäinen tai valehtelee.
Keskusta yrittää seurata hallituksen ryskäpolitiikkaa näennäisen sivusta. Linjaksi on valittu kahden rintaman voi voi sentään -ihmettely, joka yhdistelmä sanallista haikailua neuvottelemisen ja sopimisen perään ja 95-prosenttista tukea kaikelle, millä hallitus kehtaa palkansaajaliikettä ja työntekijöitä kurmuuttaa.
Puolue ja eduskuntaryhmä tekee, mitä tekee, mitä se minulle kuuluu. Pakko on kuitenkin palata Pentikäisen blogiin, jossa hän arvelee, että keskustan yrittäjäkannatus voisi hyvinkin olla 20–25 prosenttia.
Äänestäjiksi muutettuna tämä tarkoittaisi 65 000–80 000 äänestäjää, kun kuuden prosentin yrittäjäkannatuksella niitä on Ojalan laskuopin mukaan nykyään alle 20 000.
Minä en tiedä, mikä on keskustan kannatus palkansaajien keskuudessa, mutta epäilen, että ei se kovin häävi ole. Kenties samaa luokkaa kuin yrittäjäkannatus, ehkä piirun verran suurempi, tai sitten pienempi.
Mutta sen tiedän, että äänestäjäpotentiaalia keskustalle 2,3 miljoonan palkansaajan joukossa näinä aikoina kyllä on. Ja kun kantaluku on suuri, voitotkin voisivat äänestäjien määrällä laskettuna olla pienellä vaivalla kohtuullisen suuria, kenties jopa kuusinumeroisia.
Mutta eihän politiikkaa pelkkää matematiikkaa ole. Se on myös aatteen paloa, linjan kirkastamista, ihmisten asioiden hoitamista ja niin edelleen. Kun palkansaaja kuulostaa jo sananakin epäilyttävän vasemmistolaiselta, ehkä sen joukon ajatteleminen ei nykykeskustan pirtaan sittenkään sovi.
Puolueen mieli kuitenkin halajaa takaisin suureksi puolueeksi. Ja sen tavoittelussa matematiikalla, kuten kantaluvuilla, on merkitystä.