Suomalainen koulutusjärjestelmä tarvitsee ryhtiliikkeen
Suomalainen koulutusjärjestelmä on viimeisen kymmenen vuoden ajan ollut perus- ja keskiasteen osalta vahvassa murroksessa.
Koulutusjärjestelmää uudistettaessa on kuitenkin unohtunut, että peruskoulun tarkoitus on olla ensisijaisesti yleissivistävä koulu, jolla on sekä opetus- että kasvatustehtävä.
Romahtaneet PISA-tulokset, käytöshäiriöiset lapset ja uupuneet opettajat kertovat siitä, että peruskoulu ei enää onnistu saavuttamaan kumpaakaan tavoitettaan.
Vaikka oppilaskohtaiset kustannukset ovat kasvaneet, ovat oppilaiden keskinäiset erot lisääntyneet.
Digitalisaatio ja hankehumppa vievät aikaa opetustyöltä. Erilaiset uudet ajatukset ja toimintamallit, kuten inkluusio ja itseohjautuvuuden tavoittelu ovat syrjäyttäneet maalaisjärjen käytön, vaikka on kohtuutonta vaatia edes yläkouluikäisiltä oppilailta itseohjautuvuutta nuoremmista puhumattakaan.
Peruskoulun tarkoitus ei ole yrittää tuottaa multitaskaavia projektipäälliköitä, vaan opettaa lapset lukemaan ja laskemaan.
Lisäksi peruskoulun tulee antaa lapsille vahva ja kattava yleissivistys vanhempien tulotasosta ja koulutustaustasta riippumatta aina Hangosta Utsjoelle saakka.
Opetusministeriössä on kuunneltu liikaa elinkeinoelämän edustajia ja pyritty vastaamaan liiaksi kvartaalitaloudessa höyryävien konsulttien esittämiin vaatimuksiin ja toiveisiin.
Myös lukiokoulutus on ymmärrettävä nimenomaan yleissivistäväksi koulutukseksi, jossa oppilaita tulee kannustaa opiskelemaan englannin lisäksi myös muita kieliä.
Lukion ensimmäistä luokkaa aloittavien ei myöskään tarvitse vielä tietää, mitä he aikovat ylioppilaskirjoitusten jälkeen tehdä. Tätä varten on olemassa opinto-ohjaus.
Ammatillisessa koulutuksessa tulee niin ikään huolehtia siitä, että opiskelijat saavat ensin hyvän teoriapohjan ja tämän jälkeen vahvan koulutuksen ammatillisiin opintoihin.
Kukaan tuskin haluaa enää lukea kauhutarinoita vastavalmistuneesta autonasentajasta, joka ei osaa tehdä öljynvaihtoa.
Oppisopimusmalli on hyvä tapa täydentää ammatillista opetusta, mutta järjestelmä ei voi rakentua kokonaisuudessaan oppisopimuspohjalle. Ammatillista koulutusta ei yksinkertaisesti voi ulkoistaa yrityksille.
Nykytilanne ei hämmästytä, kun muistetaan suomalaisessa koulutuspolitiikassa vuosien varrella tehdyt virheet.
Opetusministeriössä on kuunneltu liikaa elinkeinoelämän edustajia ja pyritty vastaamaan liiaksi kvartaalitaloudessa höyryävien konsulttien esittämiin vaatimuksiin ja toiveisiin.
Nyt nuorten, työelämään siirtyvien aikuisten lisäksi myös elinkeinoelämä itse kärsii tehdyistä virheistä. Jotta asiassa päästään eteenpäin, on otettava pari askelta taaksepäin.
