Globaalit ongelmat vaativat yhteistyötä myös kusipäiden kanssa
Koronakriisiä seurannut Ukrainan sota on johtanut uuteen kylmään sotaan asevarustelukierteineen. Kansainvälisessä politiikassa eri maat jaetaan tällä hetkellä yhä vahvemmin meihin ja heihin.
Länsi on ollut harvinaisen yhtenäinen ja vetänyt tiukkaa linjaa: Venäjän sotatoimet ja näille annettu tuki on tuomittu yksimielisesti. Länsi on ollut valmis tekemään myös taloudellisia uhrauksia, jotka ovat näkyneet kansalaisten arjessa ja hyvinvoinnissa.
Tilanne on muuttanut myös turvallisuuspolitiikkaa Pohjolassa. Suomi valitsi sotilaallisen liittoutumisen ja liityimme Naton jäseniksi reaktiona Venäjän voimapolitiikalle. Ruotsin hakemus odottaa Unkarin ja Turkin hyväksyntää.
Meillä on kuitenkin vielä Ukrainan sotaakin suurempia ongelmia. Ilmastonmuutoksen torjuminen ei onnistu yksistään länsimaiden toimin.
Tämä tarkoittaa sitä, että meidän on tehtävä yhteistyötä myös epämieluisten kumppanien kanssa. Sota loppuu jossakin vaiheessa. Haaste on siinä, miten tehdä diktaattoreille selväksi, että emme hyväksy hyökkäyssotaa eikä uusien sotien aloittaminen ole kannattavaa ja samaan aikaan, miten saamme heidät sidottua kansainväliseen yhteistyöhön globaalien ongelmien ratkaisemiseksi.
Trumpin valinta presidentiksi osoitti, että arvaamaton ja yhteisistä pelisäännöistä ja käytöstavoista piittaamaton öykkäri voi tulla valituksi valtaan myös maassa, joka on paitsi vakaana pidetty demokratia, myös maailman mahtavin valtio.
Hyvä puoli asiassa on se, että Trumpista päästiin eroon seuraavissa vaaleissa. Pelkona kuitenkin on, että Trump voi palata valtaan vielä entistäkin arvaamattomampana ja riidanhaluisempana.
Diktaattorien kanssa on epäeettistä seurustella, mutta tästä huolimatta heidät tulisi sitouttaa jotenkin yhteistyöhön.
On nähty maailman sivu, että diktaattorit tuppaavat olemaan paitsi harmillisen pitkäikäisiä, myös uusiutuva luonnonvara.
Niin Syyrian sisällissotaa käyvä presidentti al-Assad kuin Pohjois-Korean Kimkin ovat valtionjohtajiksi nuoria miehiä ja he voivat pysyä vallassa vielä vuosikymmeniä.
Vallankumoukset eivät myöskään välttämättä paranna asioita. Tulos on nähtävissä esimerkiksi Libyassa.
Diktaattorien kanssa on epäeettistä seurustella, mutta tästä huolimatta heidät tulisi sitouttaa jotenkin yhteistyöhön.
Vaarana on, että eristettyinä diktaattorit alkavat kaveerata entistä tiukemmin keskenään Putinin ja Kimin tapaan.
Kiinan Xi Jinping ja Turkin Erdogan ovat liian merkittävien maiden johtajia menetettäväksi kokonaan kontrollin ulkopuolelle. Presidentti Sauli Niinistö pystyi pitkään pitämään keskusteluyhteyttä yllä Putiniin, mutta tästä huolimatta teki selväksi, ettei hyväksy hänen politiikkaansa.
Vaikka valmista oppikirjaa diktaattorien käsittelyyn ei ole olemassa, on paradoksaalisesti jonkinlainen hajota ja hallitse oppi mahdollisesti sovellettavissa myös turhamaisina tunnettujen diktaattorien kanssa toimimiseen. Tehtävä on vaikea ja epämieluisa.
Silti se on yksi keskeisimpiä asioita demokraattisten valtioiden johtajien jo muutenkin hankalia asioita pursuavalla tehtävälistalla. Tehtävää ei kuitenkaan pääse pakoon myöskään Suomen tasavallan tuleva presidentti.