Puheenaiheita
Kirjoitan tätä tekstiä Helsingin rautatieasemalla. Odottelen Suomi-neidon jalkopäässä viettämäni viikon jälkeen Savon junaa, hörpin litrahinnaltaan tyyristä kahvia pahvimukista ja katselen ihmisten kulkua. Heitä on paljon. Istumapaikka kippolasta etsitytti.
Lisäksi kuuntelen heidän puheitaan. Ylipäätään ihmisten tarkkailu on yksi rakkaimmista harrastuksistani.
Se liittyy vähän niin kuin toimenkuvaan. Sekä kirjoittaminen että teatterin tuusaaminen kuuluvat kumpikin keräilytalouden piiriin.
Kahtena menneenä vuotena olen saanut keräilylaariini harvakseltaan täytettä. Pandemian vuoksi en nähnyt ihmisiä ja silloin kun näin, ei heissä juuri katsottavaa ollut. Maski petti ilmeet. Vain sielunpeilit paistoivat.
Niistä ei saa paljoa irti, ellei ihmistä sitten tuijota suoraan silmiin. Ja aika nolo se on tuntemattomia mollottaa.
Myös ihmisten puheet olivat pitemmän päälle aika tylsiä. Melkein poikkeuksetta ne käsittelivät koronaa.
Siihen toki syyllistyin itsekin. Monikohan keskustelu on kahden männävuoden aikana kulkenut sivuamatta pandemiaa?
Toki sekin keskustelu muutti muotoaan. Aluksi funtsittiin sitä, että on tämä jännää aikaa. Sitten kauhisteltiin, kuinka joku oli aivastanut kaupassa. Kohta puheltiin rokotuksensaannista ja tämä kevät on mennyt udellessa, että jokos olet koronan pitänyt.
Suurin osa tutuistani on. Minäkin olen. Pari taudinjälkeistä viikkoa puhuin siitä kuin sukupolvikokemuksesta puhutaan.
Pelko lamauttaa, se leimaa unen ja valveen.
Nyt en enää jaksa siitä jauhaa. Paitsi sen verran, että haistatan rumaa sanaa jokaiselle, joka leimaa sen vaarattomaksi ja liioitelluiksi taudiksi.
Sen verran läheltä olen nähnyt heitä, joita se kouraisi pelottavalla kädellä. Yksi heistä on oma lapseni, joka onneksi selvisi ensiluokkaisen sairaalahoidon ansiosta.
No mutta joo. Mihin olen tällä tekstilläni matkalla?
Siihen, että koronakeskustelujen tauottua naapurimaan diktaattori tarjosi uuden puheenaiheen sekä meille että koko maailmalle.
Venäjästä, Ukrainasta ja Venäjän Ukrainassa tekemistä sotarikoksista on parin kuukauden aikana puheltu siinä kuin koronasta parhaimmillaan.
Mutta nyt, tässä istuessani, en kuule kenenkään puhuvan juuri niistä. En, vaikka otsikot huutavat Natosta ja muusta.
Tavallaan se on hyvin onnellista. Tarkoitan sitä, että pelko ja huoli asuvat useimpien alitajunnassa. Mutta ei niiden rajaan pidä elämäänsä, olemistaan ja hetkeänsä rakentaa.
Kas pelkkä pelko on pahasta. Liiaksi valtaa saadessaan se syö elintilan uskolta, toivolta, taistelutahdolta ja selviämisvietiltä. Pelko lamauttaa, se leimaa unen ja valveen.
Ennen muuta se peittää alleen sen, minkä menettämisen vuoksi me pelkoa tunnemme.
Eli arjen ja elämän.
Siksi olen onnellinen, kun viereiselle jakkaralle istahtanut herra haluaa nyt keskustella kanssani Albert Järvisestä.
Ei anneta pelolle valtaa. Jooko?