Valinnanvapaus on hyvä väline, mutta ei itseisarvo
Osana sosiaali- ja terveyspalveluiden rakennetta ja rahoitusta koskevaa viime marraskuun poliittista linjausta Juha Sipilän hallitus sopi palveluiden valinnanvapautta koskevasta lainsäädännöstä.
Tavoitteena on, että jatkossa käyttäjä voisi pääsääntöisesti itse valita palveluiden tarjoajan julkisen, yksityisen ja kolmannen sektorin tuottajista.
Perustan valinnanvapaudelle tuo länsimainen palvelujen kehityssuunta, jossa tavoitellaan sitä, että ihmisestä tulisi palvelujen kohteen sijaan osallinen omiiin palveluihinsa. Edetään siis kohti ihmisen oman äänen kuulumista.
Keskustassa sote-sopimuksen valinnanvapauttakin käsittelevään osuuteen on suhtauduttu asiaan kuuluvalla vakavuudella. Kyseessä on iso periaatteellinen linjaus, joka muuttaa sosiaali- ja terveydenhuollon palvelujen perusteita.
Siksi olemme nyt intensiivisesti hiomassa näkemyksiämme valinnanvapauden malliksi. Ei vain riitä, että sanoo kannattavansa tai vastustavansa valinnanvapautta. Termi tarvitsee nyt lihaa luiden ympärille.
Olemme avoimin mielin etsimässä ratkaisuja niihin kysymyksiin ja ongelmiin, joita valinnanvapauden tulo monessa herättää.
Onko piikki auki ja kustannukset karkaamassa? Menestyvätkö vain suuret yritykset? Miten käy nykyisen laajan julkisesti tuotettujen palveluiden verkoston? Toteutuuko palveluiden tavoiteltu integraatio?
Kysymme myös, mitä kaikkia mahdollisuuksia valinnanvapaus toisi mukanaan.
Olemme avoimin mielin etsimässä ratkaisuja niihin kysymyksiin ja ongelmiin, joita valinnanvapauden tulo monessa herättää.
Annika Saarikko
Valinnanvapauden aikanakin julkinen taho eli maakunta palveluiden järjestäjänä on viimekätisessä vastuussa. Siksi tuleva malli vaatii erityistä osaamista juuri tältä palvelujen peruskiveltä.
Maakunta asettaa reunat ja rajat, säädökset ja ehdot sille, miten palveluja saa tarjota. Se, joka maksaa laskun, pitää olla mallin isäntä. Valinnanvapauden pitää myös perustua avoimuuteen kaikilla tasoilla. Tässä kaikessa Ruotsin kokemuksista pitää ottaa oppia.
On hyvä muistaa, että jo nyt valinnanvapaus on mahdollista heille, joiden työnantaja tarjoaa laajamittaisen terveydenhuollon tai vaikkapa niille perheille, joilla on ollut varaa ottaa lapselleen vakuutus sairauksia varten.
Samalla on syytä todeta sekin, että yksityiset toimijat ovat jo nyt vahva tuki julkiselle tuotannolle. Vaikkapa suun terveydenhuollossa hyödynnetään palveluseteleitä ja toisaalta julkisesti rahoitetuista vammaispalveluista jo nyt yli puolet tuotetaan yksityisellä puolella.
Samalla haluamme kirkkaana pitää mielessä soten päälinjat; ihmisen kokonaisuutena palvelujen keskiössä eli integraation sekä suuren euromääräisen säästötavoitteen, jonka järjestelmällemme olemme asettaneet.
Haluamme myös muistaa, että parhainkaan valinnanvapauden lainsäädäntö ei takaa, että aitoa sote-toimijoiden välistä kilpailua syntyisi kaikkialla Suomessa, esimerkiksi harvaan asutuilla alueilla.
Keskustalle palveluiden käyttäjälähtöinen valinnanvapaus ei ole itseisarvo, mutta huolellisesti valmisteltuna ja taidokkaasti toteuttuna se on erinomainen väline palvelujen parantamiseen ja suomalaisten hyvinvoinnin lisääntymiseen.