Uusi tutkimus: Pääesikunta ulkoisti sotien jälkeen kommunistitiedustelun SDP:lle – avainhenkilöksi puoluevakoilussa nousi silloinen järjestösihteeri Veikko Puskala
Sotien jälkeen Pääesikunta ulkoisti maan alta päivänvaloon nousseiden kommunistien vakoilun SDP:n ja etenkin sen järjestösihteerin Veikko Puskalan harteille. Puskalan, SDP:n ja Pääesikunnan salaisen valvontamiehistön yhteydestä kertoo valtiotieteen tohtori Risto Reuna uudessa kirjassaan Puskalan putiikki (Docendo).
Reunan mukaan asiasta päättivät SDP:n vähemmistöhallituksen puolustusministeri Emil Skog ja puolustusvoimain komentaja Aarne Sihvo vuonna 1949.
Kommunistien vakoilun lisäsi Puskalan putiikki välitti välillisesti SKP:n kautta myös Neuvostoliiton Suomea koskevia suunnitelmia.
Kun Puskalan poliittinen ura karahti SDP:ssä kiville, hän jatkoi kommunistien vakoilua yksityisesti peiteyrityksenä toimineen kirjapainon puitteissa. Kauniaisten vakoilutalossa vieraili myös Yhdysvaltain lähetystön virkailijoita.
Putiikin raportteja välitettiin muun muassa presidentti Urho Kekkoselle. Salaisten raporttien piirissä oli 1970-luvulla lähes 300 virkamiesjohdon, yrityselämän ja työmarkkinajärjestöjen päättäjää.
Veikko Puskalan (1911–1989) elämä puoluevakoilijana hakee vertaistaan Suomen historiassa.
Käännekohta Puskalan ja Suomen poliittisessa historiassa oli Reunan mukaan vuosi 1948. Keväällä liikkui huhuja kommunistien vallankaappaushankkeista, ja kesällä SKDL, jossa kommunisteilla oli hallitseva asema, kärsi tappion eduskuntavaaleissa. Se menetti toistakymmentä paikkaa.
Presidentti J.K. Paasikivi antoi edellisen eduskunnan puhemiehen K.-A. Fagerholmin tehtäväksi muodostaa sosiaalidemokraattien vähemmistöhallitus.
Merkittävää vakoiluverkoston muodostumiselle oli myös se, että kommunistit suunnittelivat SAK:n rinnalle kommunistista SAK:ta.
Maailmalla taas kylmän sodan jännitteet itä- ja länsiblokin välillä kiristyivät niin, että pelättiin uuden maailmansota olevan lähellä.
– Tässä vaiheessa vähemmistöhallituksen puolustusministeri ja SDP:n puheenjohtaja Emil Skog ja puolustusvoimain komentajaksi kompromissiehdokkaana valittu kenraali Aarne Sihvo ovat ilmeisesti salassa päättäneet ulkoistaa kommunistitiedustelun SDP:n kontolle. SDP:n järjestösihteerinä oli Puskala, josta tuli Skogin rukkanen, valtiotieteen tohtori Risto Reuna kertoo.
– Valvontamiesten joukko ei saanut olla ylätasoa lukuun ottamatta missään yhteydessä puolustusvoimiin tai Pääesikuntaan, Reuna sanoo.
Valvontajoukon toiminnan koordinoinnin hoiti Puskala Skogin ja Lehmuksen kanssa.
– Valvontamiehistö lähetti radiosanomin tietoja esimerkiksi SAK:n toimitsijoiden omistakin puheista ja liikkeistä. Eli koko ajan sillä oli käytössään ajantasainen tieto.
Reuna muistuttaa, että 1940- ja 1950-lukujen taitteessa Suomen armeija oli alasajetussa tilassa.
– Mutta ne (Puskala kumppaneineen) eivät jääneet kädet ristissä odottamaan armopalaa, vaan perustivat valvontamiesjoukon siltä varalta, että SKP jäisi viidenneksi kolonnaksi. Vastaavalla lailla Suomen-Neuvostoliiton rauhan ja ystävyyden seura oli jäänyt selustaan kesällä 1940 odottamaan Neuvostoliiton miehitystä, Reuna sanoo.
Tarkoituksena oli paitsi vakoilla SKP:n toimintaa myös yrittää hajottaa sitä.
Vuonna 1957 Puskalan puolueura SDP:ssä karahti kiville. Seuraavana vuonna Puskala perusti mainoskirjapainon Kilaman, jonka suojissa hän jatkoi kommunistitiedustelua ja SKP:n hajotusta.
Tavoitteena oli rikkoa kiinteä SKP tukemalla liittopuolue SKDL:n sisäistä oppositiota. Mainoskirjapaino toimi tässä työssä peiteyrityksenä.
– Kirjapainon puitteisiin Puskala siirsi kommunistitiedustelun, eli hän alkoi hoitaa sitä yksityisesti. Silloinkin sitä oli perustamassa vaikutusvaltaisia tahoja ja epäilemättä myös Kalle Lehmus, Risto Reuna kertoo.
Lehmus oli pantu viralta puolustusministeriön kansliapäällikön tehtävästä, mutta hän jatkoi niin ikään yksityishenkilönä tiedustelun maailmassa.
Tiedustelun kannalta tärkeää oli pyrkiä saamaan tietoja SKP:n sisältä. Haasteen muodosti Reunan mukaan kuitenkin se, että SKP oli oma umpioitu yhteisönsä, jossa kaikki johtavat toimihenkilöt koulutettiin joko Neuvostoliitossa tai Sirola-opistossa.
– Kommunisteilla oli oma koulutus- ja sanktiojärjestelmä. He olivat itse asiassa kapseloituneet yhteiskunnassa ja myös SKDL:n sisällä, Reuna sanoo.
Sisäpiirin saloihin pääsisi käsiksi vain, jos puolueen sisälle tulisi lohkeama. Ensimmäinen tällainen oli SKP:n toimitsija Veikko Hauhia, joka oli tarjoutunut tietojen antajaksi Puskalalle vuodenvaihteessa 1956.
– Hän oli Kekkosen sanoin esititolainen, siis titolainen jo ennen Jugoslavian Josip Broz Titoa.
Hauhia oli Reunan mukaan yksityisesti aivan toista mieltä, mitä joutui puolueen edustajana esittämään.
Hauhia nauhoitti salaa muun muassa keskustelujaan SKP:n johtohenkilöiden kanssa.
Lopulta Puskalalla oli SKP:n sisällä Hauhian lisäksi neljä toimihenkilöä henkilökohtaisina tiedottajina. Heitä yhdisti halu liberalisoida SKP aatteellisesti ja pyrkimys päästä Neuvostoliiton liekanarusta.
Puskalan putiikin tiedottajilla oli käytössään tallennuslaitteita, joita toimitti Pääesikunnan viestiyhteyskeskuksen päällikkö Armo Karkaus. Tämän teknisiin keksintöihin kirjapainon konttorissa työskennellyt Puskalan tytärkin kiinnitti huomiota.
Karkaus valmisti mielikuvituksellisia kuuntelulaitteita ja mikrofonisovellutuksia, joita pystyi piilottamaan esimerkiksi vaatteisiin, rannekelloihin, kyniin ja pinneihin.
– Puskalan tytär muisteli, että Karkauksesta paljastui keksijänero kuunteluasioissa, Reuna sanoo.
Nauhoitusten tuloksena sisäiseen vakoiluverkostoon saatiin värvättyä vuonna 1958 myös emigranttikommunisti Aarne Hulkkonen.
– Se oli iso kala.
Puskalan kautta tietoja SKP:n ja NKP:n edustajien välisistä keskusteluista sai myös presidentti Urho Kekkonen. Puskala välitti raporttinsa Kekkoselle joko henkilökohtaisesti tai suojelupoliisin välityksellä ja nimissä.
– Neuvostoliiton Suomen-suurlähettilähettilään Aleksei Beljakovin aikaiset raportit vaikuttivat poliittisen johdon käsityksiin Neuvostoliiton pyrkimyksiin puolueettomuuden häivyttämisestä.
Beljakov toimi suurlähettiläänä Helsingissä 1970–1971.
Vakoiluorganisaation suurin selittäjä on Reunan mukaan se, että siihen ei mennyt paljon rahaa. Keskimäärin vuodessa sen kuluihin upposi rahaa suunnilleen sen verran, mitä tänä päivänä maksaa keskikokoinen henkilöauto.
Palkkiotkaan eivät päätä huimanneet. Organisaation alimmalla tasolla olleet saivat työstään ravintolakestityksen.
– Eli siis se oli ideologispohjaista, ei rahaelinkeino, Reuna sanoo.
Puskalan putiikin taustalla oli sekä ulkomaista että kotimaista rahaa.
– Puskala sai rahaa sekä lännestä että suomalaisilta työnantajilta ja myös ammattiliittojen kautta kommunisteilta.
Kommunistien eli itse asiassa neuvostorahaa Puskala sai sen jälkeen kun SDP oli vuonna 1958 hajonnut ja hänet oli erotettu puolueesta.
– Tuolloin Puskala perusti Päivän Sanomat -kulttuurilehden, ja tätä varten hän sai myös neuvostorahaa, Reuna sanoo.
Puskalan putiikin toiminta hiipui vähitellen 1970-luvulla Kilaman konkurssin ja rahoituslähteiden kuihtumisen takia.