Sotahistoria | Japanilaisten pirullinen taktiikka raastoi amerikkalaisten hermoja – yötaivaan musta aave hiljensi "pesukoneen"
Auringonlasku Tyynellämerellä saattoi vuonna 1943 olla jopa varsin romanttinen näky – jos sattui pitämään trooppisesta kuumuudesta, malariahyttysistä ja jatkuvan hengenvaaran aiheuttamasta jännitystilasta.
Kun viidakon taakse painuva aurinko jätti Guadalcanalin tai Saipanin pimeyden valtaan, alkoi kuitenkin yksi sotahistorian raivostuttavimmista näytelmistä – toistuen kuin tunnetun elokuvan murmelipäivän lailla.
Esitys ei alkanut torvien soitolla eikä raskaan tykistön keskityksellä, eikä massiivisilla syöksypommituksilla. Se alkoi äänellä, joka toi mieleen epäkuntoisen pesukoneen, johon joku oli unohtanut kassillisen kolmen tuuman pultteja.
Wub-wub-wub-wub-wub.
Amerikkalaisille sotilaille tämä ääni oli tutumpi kuin oman äidin ääni, ja huomattavasti epämiellyttävämpi.
Japanin keisarillinen laivasto oli nimittäin keksinyt, että sotaa ei tarvitse voittaa sotilaallisella ylivoimalla, jos vihollisen saa tilaan, jossa tämä on valmis ampumaan itsensä vain saadakseen varttitunnin katkeamatonta unta.
Syntyi käsite nimeltä Washing Machine Charlie – eli suomeksi vaikkapa Pesukone-vihulainen.
Japanilaisilla oli käytössään muun muassa Mitsubishi G4M ”Betty” -pommikoneita, joiden moottorien synkronointiin ei ollut tuhlattu jenin jeniä. Japanilaisten insinöörien ajatuksena oli säästää painoa ja tehdä mahdollisimman yksinkertaista tekniikkaa.
Tämän tuloksena syntyi ilmiö, joka kelpasi sodankäynnin välineeksi. Kun kaksimoottorisen koneen vasen moottori pyöri 2100 kierrosta minuutissa ja oikea jotain sinne päin, maahan kantautui hidas, rytmikäs, tärykalvoja hankaava syke.
Öisin toistuva kaava toimi näin: Amerikkalaisleiri nukkuu syvässä, trooppisen kosteassa hikisessä unessa. Sitten taivaalta alkaa kuulua epätahtinen wub-wub-wub.
Sireenit alkavat ulvoa: yleinen hälytys. Sotilaat kiskovat kypärät päähänsä, kompastuvat omiin saappaisiinsa ja ryntäävät pimeydessä juoksuhautoihin, jotka ovat puolillaan mutaa ja jättiläismäisiä hämähäkkejä.
”Charlie” pörrää ympyrää saaren yläpuolella tekemättä mitään. Se on liian korkealla, jotta ilmatorjunta osuisi siihen, eikä konetta pimeydessä näekään. Jossain välissä kone tipauttaa tyhjän öljytynnyrin tai pienen 50 kilon pommin taiteellista vaikutelmaa tehostaakseen.
Jonkun ajan päästä Charlie lähtee kotiin. Sotilaat kiipeävät mudasta pystyyn. Aurinko nousee, ja onkin jo aika nousta taistelemaan päiväsaikaan tulevia hyökkäysaaltoja vastaan.
Viikon jälkeen amerikkalaissotilaat eivät enää pelänneet kuolemaa. He pelkäsivät sitä, että he joutuisivat elämään loppuelämänsä kuunnellen ”pesukoneen” linkousta.
Päivähävittäjillä, kuten F4U Corsairilla tai P-40 Warhawkeilla, ei tehnyt pimeydessä mitään. Yöllä lentäminen Tyynenmeren yllä ilman tutkaa oli jokseenkin varma keino päästä eroon omista hävittäjistä: joko seuraamuksena oli törmäys palmuun, tai alas ampuminen oman ilmatorjunnan uhrina -kaikkia ylhäällä pöriseviä koneita vihatiin tasavertaisesti.
Etsintävalojen keilat haravoivat taivasta ja tarjosivat samalla japanilaisille hyvät opasteet siitä, missä amerikkalaisten komentopaikka sijaitsi.
Tilanne oli sietämätön.
Kesällä 1944 Tyynenmeren sotanäyttämölle ilmaantui kuitenkin jotain, joka näytti siltä kuin itse Saatana olisi päättänyt perustaa ilmailutehtaan.
Northrop P-61 Black Widow ei ollut kaunis lentokone sanan perinteisessä mielessä. Se ei ollut siro kuin Spitfire eikä aggressiivisen tyylikäs kuin Mustang, vaan massiivinen, kaksirunkoinen, kiiltävän mustalla maalilla suihkutettu painajainen.
Kone painoi täydessä sotavarustuksessa enemmän kuin keskiraskas pommikone, ja sen keulassa oli valtava, tylppä tutkakupoli.
Uutuuskone oli rakennettu täyttämään täsmälleen yksi tehtävä: paikantamaan pimeässä pörräävät kiusankappaleet ja muuttamaan ne saman tien metalliromuksi.
P-61:n miehistöön kuului pilotti, ampuja ja tutkaoperaattori, joka istui pimeässä ohjaamossa vihreänä hohtavan tutkaruudun ääressä.
Koitti hetki, jota japanilaiset eivät osanneet odottaa.
Eräänä kesäkuun yönä Saipanin yläpuolella tuttu wub-wub-wub alkoi jälleen kaikua trooppisessa yössä. Japanilaislentäjä oli säätänyt toisen moottorinsa hieman laiskemmalle, avannut ohjaamon tuuletuksen ja hekotteli ajatukselle alhaalla mutkakuopissa hänen takiaan kiroilevista amerikkalaisista.
Japanilaispilotilla oli turvallinen olo. Pimeys oli hänen suojakilpensä.
Samaan aikaan japanilaiskoneen takana ja hieman alempana, P-61 liukui yön halki. Tutkaoperaattori osoitti ruutua: ”Sieltä se löytyi. Korkeus sama, etäisyys kaksi mailia. Se pörrää taas rinkiä.”
”Mustan lesken” pilotti työnsi kaasuvipua eteenpäin. P-61 saavutti saaliinsa hitaasti ja varmasti. Japanilaislentäjällä ei ollut aavistustakaan siitä, että hänen alapuolelleen oli asettunut saalistaja – sysimusta, näkymätön aave.
Northrop P-61:n vatsassa sijaitsi neljä 20 millimetrin tykkiä. Kun P-61 avasi tulen, se ei tehnyt pelkkiä reikiä siipiin, vaan irrotti moottorit rungosta ja teki viholliskoneesta silppua sekunneissa.
Pilotti näki japanilaiskoneen ääriviivat tutkan ja yökiikarin avulla. Hän korjasi kurssia aavistuksen. Etäisyys lyheni 150 metriin.
Sitten lauloivat tykit.
Maassa olleet amerikkalaissotilaat näkivät vain pimeällä taivaalla yhtäkkisen, valtaisan tulipallon. Ei ilmataistelua, ei väistöliikkeitä. Vain wub-wub-wub – ja sitten räjähdys, jota seurasi hiljaisuus.
Tyynenmeren yö jatkui täydellisen hiljaisena ensimmäistä kertaa kuukausiin.
Seuraavien viikkojen aikana sama näytelmä toistui uudestaan ja uudestaan. Japanilaiset lähettivät yölentäjiään matkaan, mutta kaikki eivät palannneetkaan enää takaisin.
Mikä pahinta, pimeydessä japanilaiset eivät aina edes tienneet, mistä hyökkäys tuli. Koneet vain katosivat pimeyteen ilman puhelin- tai radioviestiä.
Liikkui huhuja demonisista voimista ja amerikkalaisten noituudesta. Todellisuudessa kyse oli vain tutkasta ja suuresta määrästä tehokkaita tykinammuksia.
Pikkuhiljaa ”Pesukone-Charlien” vierailut harvenivat ja lopulta lakkasivat kokonaan. Japanilaiset tajusivat, että yö ei ollut enää heidän turvapaikkansa.
Asia oli kääntynyt oikeastaan toisin päin: pimeydessä vaani jokin huomattavasti tappavampi kuin mikään, mitä he olivat päiväsaikaan kohdanneet. Saarilla amerikkalaissotilaat alkoivat vihdoin saada unta.
P-61 Black Widow ei koskaan noussut samanlaiseksi legendaksi kuin P-51 Mustang tai B-17 Lentävä Linnoitus – osittain siksi, että suurin osa sen sankaritöistä tehtiin silloin, kun kaikki muut olivat nukkumassa.
Mutta Tyynenmeren viidakoissa palvelleet amerikkalaissotilaat muistivat koneen loppuelämänsä. Kone oli se musta, kulmikas aave, joka hiljensi ”pesukoneen” ja toi takaisin kahdeksan tunnin katkeamattoman yöunen.