Sotahistoria | Maailman vahvimpiin kuulunut armeija luhistui muutamassa päivässä – mitä Ranskalle tapahtui keväällä 1940?

Sotahistoria

Keväällä 1940 Eurooppa pidätti hengitystään. Saksan hyökkäys Puolaan edellisenä syksynä oli syössyt mantereen suursotaan, mutta länsirintamalla vallitsi yhä outo välitila – ranskalaisten drôle de guerre, valesota.

Rajalla nököttävät sotilaat pelasivat korttia, kuuntelivat saksalaista propagandaa kovaäänisistä ja ihmettelivät, milloin varsinainen sota alkaisi.

Ranska ja Saksa olivat virallisesti sodassa, mutta rintamalla oli hiljaista. Moni uskoi tulevan konfliktin muistuttavan ensimmäistä maailmansotaa: pitkää, kuluttavaa asemasotaa, jossa vahvempi talous ja suuremmat resurssit ratkaisisivat.

Ranskalla oli syytä itsevarmuuteen. Sen armeijaa pidettiin yleisesti yhtenä Euroopan vahvimmista  ja sen puolustusta tuki Saksan vastaisella rajalla massiivinen Maginot-linja, maailman kallein ja kehittynein linnoitusjärjestelmä.

Todellisuus oli kuitenkin toisenlainen.

Kun Saksa lopulta aloitti hyökkäyksensä 10. toukokuuta 1940, se ei marssinut ranskalaisten käsikirjoituksen mukaan. Vain kuudessa viikossa Ranskan armeija oli lyöty, Pariisi miehitetty ja maa pakotettu nöyryyttävään aselepoon.

Romahdus oli niin nopea, että se järkytti maailmaa ja jätti jälkeensä kysymyksen: miten näin valtava voima saattoi sulaa silmissä?

Usein väitetään, että Ranska luotti sokeasti Maginot-linjaansa ja yllättyi, kun Saksa hyökkäsi Belgian kautta. Tämä on yksinkertaistus, joka ei tee oikeutta ranskalaisten strategiselle ajattelulle.

Ranskan ylin johto tiesi hyvin, ettei Maginot-linja jatkunut Belgian rajalle asti, ja he pitivät Belgian kautta tehtävää hyökkäystä jopa todennäköisimpänä vaihtoehtona.

Ranskan pääsuunnitelma, niin kutsuttu Dyle-Breda-suunnitelma, perustui juuri tähän: armeijan parhaiden ja liikkuvimpien joukkojen siirtämiseen nopeasti syvälle Belgiaan heti, kun saksalaiset ylittäisivät rajan.

Maginot-linjan varsinainen tehtävä ei ollutkaan pysäyttää koko hyökkäystä, vaan suojata teollisesti tärkeä itäraja ja pakottaa Saksa kiertoliikkeeseen. Näin ranskalaisten ei tarvitsisi sotia omalla maallaan, vaan he voisivat kohdata vihollisen Belgian tasangoilla.

Ongelma ei siis ollut suunnitelman puute, vaan se, mistä pääisku lopulta tuli. Saksan ratkaiseva läpimurto ei tapahtunut Belgian avoimilla pelloilla, vaan Ardennien metsäisen ylänköalueen läpi.

Kyseessä oli sektori, jota ranskalaiset pitivät raskaalle kalustolle lähes läpipääsemättömänä. Siksi aluetta puolustamaan jätettiin vain heikoimpia, iäkkäistä reserviläisistä koostuvia divisioonia.

Ranskan valtavaa mutta jähmeää sotakoneistoa johti kenraali Maurice Gamelin. Ranskalaiskenraali oli aikansa sotilasintellektuelli, joka nautti enemmän strategisista teorioista ja filosofisista pohdinnoista kuin rintaman mudasta.

Gamelin oli 68-vuotias, ja häntä pidettiin ”maailman moderneimman armeijan” viisaana arkkitehtina. Gamelinin johtamistapa oli kuitenkin kohtalokas.

Gamelin johti sotaa Vincennesin linnasta, Pariisin laidalla sijaitsevasta historiallisesta linnoituksesta. Linnassa vallitsi lähes kirkollinen hiljaisuus, ja Gamelin eristäytyi siellä nykyajalta.

Joskus on väitetty, ettei hänen päämajassaan ollut tietoturvasyistä radioita, ja käskyt rintamalle kulkivat moottoripyöräläheteillä kerran tai kaksi päivässä. Ilmeisesti modermpiakin tietoyhteyksiä kuitenkin oli.

Joka tapauksessa Gamelin sai rintamalta tietoa, joka oli jo tunteja tai päiviä vanhaa. Hänen vastauksensa olivat abstraktia pohdintaa tilanteesta, joka oli jo ehtinyt muuttua moneen kertaan.

Kun sota muuttui salamannopeaksi liikkeeksi, Ranskan sotaväen ylipäällikkö oli kuin shakinpelaaja, jonka vastustaja oli kaatanut laudan ja alkanut nyrkkeillä.

Gamelinin luonteenlaatu esti myös kriittisen keskustelun. Hän oli kohtelias mutta etäinen, eikä hän halunnut kuulla huonoja uutisia.

Jo vuonna 1938 suoritetut sotaharjoitukset olivat osoittaneet, että Ardennit voitaisiin ylittää panssareilla, mutta Gamelin sysäsi raportit syrjään ja luotti omiin laskelmiinsa enemmän kuin todellisuuteen.

Ratkaiseva hetki koitti Sedanin kohdalla Meuse-joen varrella 13. toukokuuta. Kyseessä oli juuri se paikka, jota ranskalaiset pitivät vähiten todennäköisenä kohteena.

Aluetta puolusti 55. divisioona, joka koostui pääosin 30–40-vuotiaista reserviläisistä. He olivat miehiä, joiden koulutus oli puutteellista ja kuri höllentynyt valesodan tylsyydessä.

Saksalaiset keskittivät panssarikenraali Heinz Guderianin johdolla alueelle ennennäkemättömän voiman tehokkaan ilma-aseen turvin.

Stuka-syöksypommittajat moukaroivat ranskalaisia asemia tuntikausia. Pommien fyysinen tuho oli rajallista, mutta psykologinen vaikutus valtava. Stukien ”Jerikon pasuunoiksi” kutsuttujen sireenien ulvonta ja jatkuva räjähdysten jylinä murensivat reserviläisten taistelutahdon.

Kun saksalaiset pioneerit alkoivat ylittää jokea kumiveneillä, ranskalaisten puolustus horjui. Osa yksiköistä hajosi ja käskynvälitys katkesi. Perätön huhu saksalaisista tankeista ranskalaisten selustassa levisi kulovalkean tavoin.

Syntyneessä ”Sedanin paniikissa” osa sotilaista hylkäsi aseensa ja lähti pakoon. Kyse ei ollut koko armeijan paniikista, vaan paikallisesta romahduksesta – mutta juuri oikeassa paikassa.

Aukko rintamaan syntyi, ja Guderianin panssarit vyöryivät sen läpi. Tie Englannin kanaalille oli avoinna, ja ranskalaisten parhaat joukot olivat jäämässä mottiin pohjoisessa.

Ranskan armeijan suurin ongelma ei ollut kaluston heikkous. Monet ranskalaiset panssarivaunut, kuten raskas Char B1 bis, olivat saksalaisia vastineitaan selvästi vahvempia.

Ero syntyi tavassa käyttää rautaa. Ranskalaiset hajauttivat tankkinsa jalkaväen tueksi pieniin osastoihin, mikä heikensi niiden iskuvoimaa. Saksa taas keskitti panssarinsa liikkuviksi, itsenäisiksi nyrkeiksi, joita tuettiin ilmavoimilla ja johdettiin joustavasti.

Suurin teknologinen ero oli radiossa. Saksalaisilla oli radio lähes jokaisessa vaunussa, kun taas ranskalaiset luottivat usein lippumerkkeihin tai jopa käskyjen huutamiseen.

Taistelun sekasorrossa ranskalaiset vaunukomentajat olivat sokeita ja kuuroja, kun taas saksalaiset pystyivät koordinoimaan toimintaansa lennosta.

Ranskan armeija oli suuri ja raskas organisaatio, jonka päätöksenteko oli hierarkkista ja tuskallisen hidasta. Kun saksalaiset etenivät kymmeniä kilometrejä päivässä, ranskalaisten vastahyökkäykset kohdistuivat paikkoihin, joissa vihollinen oli ollut eilen.

Kun tieto Sedanin läpimurrosta saavutti Pariisin, vallitseva optimismi vaihtui välittömäksi epätoivoksi.

Ranskan pääministeri Paul Reynaud soitti Winston Churchillille varhain aamulla 15. toukokuuta ja sanoi ääni vavisten: ”Meidät on lyöty. Olemme hävinneet taistelun.”

Churchill lensi Pariisiin seuraavana päivänä ja kysyi Gamelinilta strategisesta reservistä. Gamelin kohautti hartioitaan ja vastasi yhdellä sanalla: ”Aucune” – sitä ei ole.

Gamelin oli sijoittanut kaiken, myös viimeiset reservinsä, Belgian suunnitelmaan. Ranskan ja saksalaisten panssarikiilojen välissä ei ollut enää mitään, mikä olisi voinut sulkea aukon.

Samaan aikaan Ranskan tiet täyttyivät miljoonista pakolaisista. Arviolta 8–10 miljoonaa siviiliä lähti kodeistaan paetessaan saksalaisia, mikä loi kaaoksen, jota historia ei tuntenut. Pakolaisvirrat tukkivat tiet ja tekivät ranskalaisten omien joukkojen liikuttamisen lähes mahdottomaksi. Sotilaallinen romahdus muuttui kansalliseksi tragediaksi.

Gamelin erotettiin toukokuun 19. päivänä. Hänen tilalleen nimitettiin Maxime Weygand, 73-vuotias ensimmäisen maailmansodan veteraani ja marsalkka Ferdinand Fochin entinen oikea käsi.

Vaikka johto vaihtui, tilanne ei enää ollut korjattavissa. Weygand yritti muodostaa uuden puolustuslinjan Somme- ja Aisne-jokien varrelle, mutta ranskalaisten parhaat ja liikkuvimmat osastot olivat jo motissa pohjoisessa tai tuhoutuneet.

Dunkerquen evakuointi touko-kesäkuun vaihteessa pelasti suuren osan brittiläisistä joukoista ja osan ranskalaisista, mutta he joutuivat jättämään kaiken raskaan kalustonsa rannalle.

Ranskan armeijan selkäranka oli murtunut. Kun saksalaiset aloittivat uuden hyökkäyksen etelään kesäkuun alussa, ranskalaisilla ei ollut enää voimia vastata.

Pariisi julistettiin avoimeksi kaupungiksi 10. kesäkuuta, ja saksalaiset marssivat sisään ilman taistelua neljä päivää myöhemmin.

22. kesäkuuta 1940 Ranska allekirjoitti aselevon samassa rautatievaunussa Compiegnen metsässä, jossa Saksa oli joutunut antautumaan vuonna 1918. Hitler nautti nöyryytyksestä täysin siemauksin.

Ranskan tappio ei johtunut siitä, että ranskalaiset sotilaat olisivat olleet pelkureita. Monet yksiköt taistelivat sankarillisesti ja kärsivät raskaita tappioita yrittäessään viivyttää vihollista. Ratkaisevaa oli useiden tekijöiden onneton summa.

Ranska valmistautui käymään menneisyyden sotaa. Ranskalaiset eivät ymmärtäneet, että nopeus ja koordinaatio olivat muuttuneet tärkeämmiksi kuin pelkkä tulivoima.

Gamelinin eristäytynyt ja hidas johtaminen lamaannutti armeijan päätöksenteon kriittisillä hetkillä. Strategisen reservin puute oli anteeksiantamaton virhe.

Radioiden puute ja jäykkä hierarkia estivät ranskalaisten reagoinnin saksalaisten tempoon. Usko Ardennien maaston läpäisemättömyyteen antoi puolestaan saksalaisille mahdollisuuden iskeä suoraan hermokeskukseen.

Ranska oli keväällä 1940 suuri, vahva ja vanhanaikainen jättiläinen, joka kaatui, kun pienempi mutta ketterämpi vastustaja iski suoraan sen polvilumpioihin.

Kevään 1940 tapahtumat eivät olleet pelkkä “salamasodan ihme”, vaan malliesimerkki siitä, mitä tapahtuu, kun sodankäynnin luonne muuttuu nopeammin kuin siihen valmistautuvat armeijat.