Näkökulma: Britannian brexit-pyristely osoittaa, kuinka vaikeaa on vapautua sorrosta, joka on oman mielikuvituksen tuotetta

Britannian EU-erosta käytyä keskustelua ovat viime vuosina hallinneet pitkälti yksittäisten neuvottelukohtien puntaroiminen ja päivänpolitiikan käänteiden seuraaminen.

Brittihallitus ja EU-johtajat tuntuvat puhuvan surutta toistensa ohi – oli kysymys sitten Pohjois-Irlannin rajasta, tulevaisuuden tullimuodollisuuksista tai työvoiman liikkuvuudesta.

Saarivaltion pyristelyssä irti eurooppalaisista sitoumuksistaan onkin pohjimmiltaan kyse kahden erilaisen maailmankuvan törmäyksestä.

Eripura menee tunteisiin, sillä skisma juontaa juurensa vuosikymmenten päähän.

Euroopan talousyhteisön (ETY) perustamisesta lähtien Britannia on seurannut mantereen syvenevää integraatiota kaksijakoisissa tunnelmissa.

Vaikka talousyhteistyö alkoi kiinnostaa jo 1950-luvulla, Britannia takertui mieluummin imperiuminsa rippeisiin.

Kun se vihdoin jätti jäsenhakemuksensa, aikeet torppasi Ranskan kenraalipresidentti Charles de Gaulle.

Euroskeptisyys oli jo saanut tukevan jalansijan, kun Britannia vihdoin kelpuutettiin jäseneksi vuonna 1973.

Vuoden 2016 brexit-kansanäänestyksessä noin 52 prosenttia briteistä uskoi elämän olevan auvoisempaa EU:n ulkopuolella.

Heille Britannia oli edelleen vaikutusvaltainen ja erityislaatuinen vapaakaupan voimanpesä, joka oli vapautettava Brysselin byrokraattien kahleista.

Tämän ajattelutavan pönkittämiseen osallistui omalta osaltaan maan nykyinen pääministeri Boris Johnson.

Hän suolsi The Telegraph -lehden EU-kirjeenvaihtajana suosittuja – mutta tuulesta temmattuja – uutispätkiä esimerkiksi katkarapucocktailin makuisten perunalastujen kieltämisestä.

1990-luvun taitteessa Johnsonin omintakeinen kynäily kuitattiin vain osoituksena brittiläisistä ennakkoluuloista.

Kurkkudirektiivien kaltaisten myyttien revittely kuitenkin iskostui ihmisten mieliin ja pohjusti tulevaa brexit-äänestystä.

De Gaulle näki, että Britannian hyväksyminen yhteisön jäseneksi olisi kuin Troijan hevosen päästäminen portista sisälle.

Presidentti ennusti, että varautuneiden brittien mukaantulo tekisi maiden liitosta löyhän ja heikon – yhteisö ei koskaan ottaisi paikkaansa suurvaltojen pöydässä.

Nykyhetki tukee de Gaullen analyysia: 28 jäsenmaan EU etsii edelleen globaalia rooliaan ja sen yhteinen ulko- ja turvallisuuspolitiikka hakee muotoaan.

Yksin jäävän ja kahtia jakautuneen Britannian osa suurvaltojen maailmassa on toki vielä viheliäisempi.

Ero tulee sitä kalliimmaksi, mitä perusteellisempi se on.

Brexit-sohkoilu osoittaa, kuinka vaikeaa brittien on vapautua sorrosta, joka oli alun perin heidän oman mielikuvituksensa tuotetta.

Ero tulee sitä kalliimmaksi, mitä perusteellisempi se on. Silti brexit-päätöksen pyörtäminen tuskin enää kannattaisi.

Unionin jäsenenä Britannia kamppailisi kaikin voimin yhteistyön syventämistä vastaan.

Jos EU-instituutioita kuitenkin vahvistettaisiin vastalauseista huolimatta, brexit-mieliala nostaisi taas päätään.

Ehkä jäsenyyden vatvominen olisikin parempi lopettaa niin Euroopan kuin Britanniankin kannalta.

Koska uuvuttava brexit-prosessi jarruttaa unionin kehitystä, yrmeän ja vastaanhangoittelevan Britannian maanittelu ei ole kummankaan etu.

Brittien kansanäänestys heitti varjon koko EU:n olemassaolon ylle.

Pääkaupungeissa kautta mantereen pohdittiin, mikä estäisi muita seuraamasta Lontoon esimerkkiä.

Pelko kuitenkin vaihtui sääliksi, kun Theresa Mayn hallitus rämpi vastoinkäymisestä toiseen.

Brittiläiseen kansanluonteeseen liitetty viilipyttymäinen motto ”Keep Calm and Carry On” loisti yhtäkkiä poissaolollaan.

Viimeistään brexit-kiistely on osoittanut, kuinka eri tavalla Euroopan idea nähdään Englannin kanaalin eri puolilla.

Suuri osa briteistä ei koskaan sisäistänyt ajatusta yhdentyvästä Euroopasta, jolla olisi markkina-aluetta syvällisempi merkitys.

Mantereella tunkkaisen nationalismin traumat ovat paremmassa muistissa.

Ranskalainen europarlamentaarikko Bernard Guetta hämmästelikin taannoin epäuskoisena Le Monde -lehdessä, miksi ihmeessä britit haluavat ”amputoida itsensä irti muista eurooppalaisista kansoista ja omasta eurooppalaisuudestaan”.

Britannian eroa EU:sta on selitetty niin puolalaisilla putkimiehillä, poliitikkohautomo Etonin kasvattien rajattomalla itseluottamuksella kuin keltaisella lehdistöllä.

Ehkä sittenkin EU-integraation vastustusta selittää brittien, ja etenkin heidän johtajiensa, ujostelematon usko oman kansakuntansa poikkeuksellisuuteen.

Itsepäisyytensä voimalla saarivaltio on historiansa aikana kiistatta saavuttanut paljon, mutta liika ylpeys voi pahimmillaan tehdä sokeaksi omille virheille.