Lehtinen lyö Kekkosen aikaa Tannerilla
Lasse Lehtinen väittää tuoreessa Tanner-elämäkerrassaan (Väinö Tanner – Itsenäisen Suomen mies. Otava.), että Urho Kekkosta ei olisi koskaan valittu vapaissa vaaleissa tasavallan presidentiksi ilman Moskovan tukea. Väite on hatara ja taattua Lehtistä, no big deal.
Huomiota tulisikin kiinnittää enemmän siihen, mitä Lehtinen koettaa Tanner-elämäkerrallaan hakea. On ikävää, että tämä demarien mikko vilkastus käyttää kahta edesmennyttä valtiomiestä omien poliittisten katsantokantojensa välikappaleena.
Lehtinen on vuosien varrella koettanut ahkerasti rakentaa historiallista tarinaa suomettuneesta Suomesta, jossa alistuttiin Neuvostoliitolle Kekkosen ja Keskustapuolueen johdolla.
Oli väärin, että meille rakentui hyviä naapurisuhteita korostava ulkopolitiikka, jonka vaikutukset näkyvät yhä Suomen ulko- ja turvallisuuspoliittisessa linjassa. Harmittaahan se varmasti, että suomalaisten enemmistöllä ei ole edelleenkään haluja liittyä Natoon.
Tannerin avulla Lehtinen rustaa nyt narratiivia, jossa yleisöä avitetaan luomaan vaihtoehtoista kehityksen kaarta. Olisiko ollut paremmin, elleivät Suomea olisi johtaneet Moskovan sävelensoittajiksi väitetyt päättäjät?
Niin ikään Lehtinen on muistanut korostaa sisäpolitiikassa tapahtunutta muutosta Kekkosen kauden jälkeen. Suomesta tuli Koiviston myötä osa länttä, on transatlanttisia suhteita voimakkaasti ajaneen Lehtisen yksi keskeinen perusväittämä.
Lehtisen tuotteliaan historiankirjoittamisen harmillinen piirre on vastuuttomuus. Hän esittää vahvasti väritettyjä väittämiä poliittisesta lähimenneisyydestä, mutta ei anna kiinnostuksensa kohteille vastuuta.
Olisiko Tannerin linjalla kyetty ajamaan pienen maan etua kommunistisen diktatuurin kyljessä?
Sille on epäilemättä syynsä, miksi Tannerin edustama linja ei koskaan nauttinut määräänsä suurempaa tukea kansalaisten parissa.
Sillekin on syynsä, miksi suurin osa suomalaisista saattoi hyvillä mielin tukea Suomen harjoittamaa ulkopoliittista linjaa, joka henkilöityi Kekkoseen.
Jäänee aikalaisten arvioitavaksi, elimmekö sellaisessa kekkoslovakiassa kuin mitä Lehtinen ja tämän sielunveljet antavat usein ymmärtää. Voiko Kekkosen aikana rakennettua omaperäistä pohjoismaista hyvinvointivaltiota arvioida ilmansuuntien kautta?
Harvaa suomalaista yhteiskunnallista vaikuttajaa on paneteltu ja väheksytty yhtä paljon kuin Väinö Tanneria. Poliittinen lähimenneisyys kohteli julmasti, mutta lähihistoria on armahtanut.
Eipä taida Tanner enää olla epähenkilö edes omassa puolueessaan: sikarimiehen rintakuva tervehtii nykyisin vieraita jykevänä SDP:n puoluetoimiston aulassa. Vielä yli 80-vuotiaana SDP:ta johtanut Tanner ansaitsee paikkansa kansakunnan kaapin päällä – ilman korulauseita, puutteineen ja hyveineen.
Antti Siika-aho
Helsinki