Kuka näyttää poliittisen suunnan ja kokoaa poliittiset suuntaukset?
Helsingin Sanomien syyskuisen puoluemittauksen uutiskärki oli SDP:n kannatuksen nousu 20,2 prosenttiin. Myös Vasemmistoliiton kannatuksen aleneminen 8,6 prosenttiin huomioitiin. Toisen vasemmistopuolueen kannatus oli noussut ja toisen laskenut noin prosenttiyksikön verran.
Politiikassa on arvokasta olla verrokkina, tulla huomioiduksi jonkin toisen puolueen vasta- tai vastinparina. Puolueita peilataan toistensa vastavoimina ja vaihtoehtoina tai arvioidaan puolueiden samankaltaisuutta ja yhteenkuuluvuutta.
Mielipidemittausten tuloksia voidaan tulkita puolueiden välisinä suorina kannatussiirtyminä, rinnastaen puolueet vaihtoehdoiksi toisilleen ja poliittisilta näkemyksiltään läheisiksi. Kannatusvaihtelut johtuvat silloin paluumuutosta.
Kannatusvaihtelut voivat johtua myös siirtymistä nukkuvien puolueeseen tai pois sieltä. Kansalaiset etsivät vastavoimaa toiselle aivan erilaista näkemystä edustavalle puolueelle. Kyse on silloin kärkevästä arvopohjaisesta vastareaktiosta.
Kummassakin katsannossa, niin paluumuutolla ja vastavoimalla vaihteluita selitettäessä vertailu on pitkään tehty Perussuomalaisiin.
Vaalien 2015 jälkeen Vihreät vahvistivat asemaansa verrokkipuolueena. Kun ammattiyhdistysliikkeen ja hallituksen välien kiristyivät, seurattavaksi puolueeksi nousi SDP. Siinä asemassa se oli kevääseen 2016 asti.
Kesällä asetelma muuttui. Li Anderssonin valinta Vasemmistoliiton puheenjohtajaksi muokkasi puolueen ilmettä. Arhinmäkeläisen vasemmistopopulismin sijaan tuli anderssonilainen vihervasemmistolaisuus.
Vasemmistoliitosta tuli vihervasemmistolaisen politiikan verrokkipuolue, jota kesän mittaan peilattiin sekä SDP:hen että Vihreisiin. Haasteeseen vastaaminen oli Vasemmistoliitolle vaikeaa, sillä puolueella oli henkisenä taakkanaan vuosikymmenien mittain täydennyspuolueen asema.
Nyt kamppaillaan puolueiden poliittis-strategisesta asemoinnista, ja siten myös poliittisen suunnannäyttäjän sekä poliittisten suuntausten kokoajan paikasta.
Kesän poliittis-strategisesti merkittävimmän vasemmistohegemonisen puheenvuoron käytti Erkki Tuomioja. Hän ehdotti SDP:n, Vasemmistoliiton ja Vihreiden yhteistyön tiivistämistä.
Ehdotus tyrmättiin blokkipolitiikkana. Vastaus tuli ikään kuin poliittisesta selkäytimestä, ilman suurempia pohdintoja avauksen monikärkisyydestä ja puoluekentän muutoksista.
Ehdotus oli taitava. Se teki aatteellista eroa SDP:n ja Perussuomalaisten välille. Puolueiden välisiä kannatussiirtymiä on seurattu vuosien ajan. Toisen kannatuksen kasvaessa toisen kannatus on laskenut. Asetelma on liittänyt niitä yhteen.
Tuomiojan ehdotus laajensi käsitystä SDP:stä uudistavana vaihtoehtona, omi Vihreisiin ja Vasemmistoliittoon yhdistettäviä mielikuvia. Jo vanhastaan SDP:n puoluekuvassa on yhtenä elementtinä asianhoitajuus, joka tekee siitä johtavan hallituspuolueen verrokin.
Politiikan syksyn käynnistyessä ja kuntavaalivalmisteluiden alkaessa SDP:llä on näytön paikka, mutta SDP heittää haasteen myös keskustalle. Nyt kamppaillaan puolueiden poliittis-strategisesta asemoinnista, ja siten myös poliittisen suunnan näyttäjän sekä poliittisten suuntausten kokoajan paikasta.