2020-luvun suomalainen kunta
Rakenne on politiikassa käyttökelpoinen sana.
Luettuna ja kuultuna se ei vaikuta sanahirviöltä, pikemminkin ytimekkäältä ja iskevältä pelkistykseltä. Mutta sisällöllisesti tarkastellen rakenne on poliittinen käsitehirviö.
Keskustelu rakenteista on politiikassa aikakaudet läpäisevä kestoaihe.
Sisältö toisin vaihtelee tilanteen ja puhujan mukaan, mutta rakenteista puhumisen koetaan henkivän uudistusmielisyyttä ja päätöksentekokykyä.
Rakenne on iso sana, joka niputtaa kuulijat ja saa aikaan yhdenmukaisen nyökkäilmeen. Ratkaisut tarjoillaan järkeistämisenä, ajan vaatimina ainutlaatuisina rationalisointeina.
Sisäpolitiikassa kunta-, alue- ja hallintorakenteiden uudistamisen juuret ulottuvat vuosisatojen taakse.
Elinkeino- ja työmarkkinarakenteiden muutosta on vaadittu koko toisen maailmansodan jälkeisen ajan, tosin eri sisältöisenä eri vuosikymmeninä.
Sosiaali- ja terveyspalvelurakenteiden uudistamisesta (SOTE) on keskusteltu koko 2010-luku.
Rakenteista, jolla usein on tarkoitettu hallintoa, on tullut ongelmien syy ja ratkaisu. Tämä tuli hyvin esille entisen kuntaministeri Hanna Virkkusen maakunta-ajattelua vierastavissa arvioissa.
Yksi arvo – talous – on saanut ylivertaisen merkityksen ja ohjaa uudistusajattelua.
Aivan liian vähälle huomiolle jäävät kansalaisten arvo- ja asennemuutokset, joiden voimalla ja dynamiikalla uudistuvat toimintatavat – ja yleensä samalla myös rakenteet.
Ainakin kuntapäättäjiä luulisi kiinnostavan, millainen on 2020-luvun kunta?
Rakenteista puhuttaessa jähnätään usein vanhassa, kun pitäisi rohkeasti rakentaa jotain uutta.
Tässä mielessä maakunta- ja kuntauudistus tarjoaa jotakin uutta. Rakenteiden sijasta on vähitellen päästy puhumaan sisällöistä.
Ainakin kuntapäättäjiä luulisi kiinnostavan, millainen on 2020-luvun kunta; mistä kunnissa päätetään ja millaisia ominaisuuksia tulevaisuuden kuntapäättäjältä vaaditaan?
Kunta- ja uudistusministeri Anu Vehviläinen virittää keskustelua kirjoittaessaan Suomenmaassa (22.1.): ”Kunta muuttuu peruspalvelukunnasta alueensa voimavaroja kokoavaksi yhteisöksi.”
Ministeri Vehviläinen uskoo kunnan muuttuvan peruspalvelukunnasta alueensa voimavaroja kokoavaksi yhteisöksi.
Hän linjaa kunnan olevan paikallinen kehittämisen moottori, joka toimii erilaisissa verkostoissa kuntalaisten, yritysten, järjestöjen ja eri yhteisöjen kanssa.
Kirjoituksessa toistuu käsite, yhteisö. Se on keskustalainen arvo ja tavoite, jolle kuntapäättäjien puolueessa on yhdessä etsittävä sisältöjä ja toimintatapoja.
Nyt kyse ei ole vanhojen rakenteiden purkamisesta, vaan uuden – parhaimmillaan jopa uudenlaisten arvojen – luomisesta.
Kunta- ja uudistusministeri kannustaa kuntapäättäjiä uudistustyöhön todetessaan: ”Toimivat tulevaisuuden kunnat tehdään aina paikallisella tasolla kuntalaisten voimin.”