Vetehinen-luokan sukellusveneet olivat nuoren tasavallan vedenalainen nyrkki – yllätetty vihollinen koki kauhun hetkiä pimeällä Ahvenanmerellä

Sotahistoria

Marraskuun viidentenä päivänä vuonna 1942 Ahvenanmerellä vallitsi syvä pimeys. Ainoa kajo tuli kaukaisista Ruotsin rannikon majakoista, kun taas Suomen puolella saaristo nukkui mustana ja hiljaisena.

Suomen laivaston sukellusvene Vetehinen liukui vedenpinnalla vaivihkaa, vain sähkömoottoriensa vaimean surinan saattamana. Aluksen radiohytissä sähköttäjä painoi kuulokkeita tiukemmin korvilleen: hydrofonista alkoi kuulua vierasta, rytmistä ääntä, joka ei kuulunut omille koneille.

Se oli potkurin jyskytystä.

Kapteeniluutnantti Antti Leino antoi välittömästi käskyn pysäyttää koneet, ja alus jäi kellumaan hiljaa mustaan veteen tähystäjien väijyessä horisonttia.

Jonkin ajan kuluttua pimeydestä havaittiin matala, vieras hahmo. Se oli neuvostoliittolainen sukellusvene Štš-305, joka kellui koneet sammutettuina vain muutaman sadan metrin päässä, täysin tietämättömänä suomalaisten läsnäolosta.

Mutta palataanpa ajassa hetkeksi taaksepäin 1920-luvulle.

Vuosikymmenen puolivälissä vasta itsenäistynyt Suomi päätti luoda itselleen modernin sukellusveneaseen. Sen ytimen muodosti kolme isoa Vetehinen-luokan sukellusvenettä.

Vetehinen, Vesihiisi ja Iku-Turso olivat 63,5 metrin pituisia 495 tonnin miinanlaskusukellusveneitä, jotka edustivat aikansa huipputekniikkaa. Alusten dieselmoottorit tulivat Ruotsista, sähkömoottorit Sveitsistä ja torpedoputket Rotterdamista.

Kehitystyötä ryyditti se, että Suomi toimi salaisesti saksalaisen sukellusveneteknologian koekenttänä hollantilaisen peiteyhtiön kautta, koska Versailles’n rauhansopimus oli kieltänyt Saksalta sukellusveneet.

Kun Vetehinen laskettiin vesille kesäkuun alussa 1930, se oli kansallinen ylpeys, jonka kummina toimi itse presidentinpuoliso Signe Relander.

Vetehinen-luokan vedenalaiset suunniteltiin monitoimialuksiksi, jotka kykenivät laskemaan 20 merimiinaa huomaamattomasti vihollisen väylille tai hyökkäämään torpedoin pinta-aluksia vastaan. Miinanlaskuominaisuutensa vuoksi niitä pidettiin kuitenkin sukellusveneinä hieman kömpelöinä kompromisseina.

Sodan puhjettua vuonna 1939 isot sukellusveneet joutuivat heti tositoimiin Talvisota oli sukellusveneille armoton ympäristö ennen kaikkea luonnonvoimien vuoksi. Pakkanen kiristyi kymmeniin asteisiin, ja meri alkoi jäätyä, mikä oli sukellusveneille hengenvaarallista.

Vetehinen suuntasi partiomatkoille Liepajan edustalle ja Tallinnan suunnalle, mutta sää esti tehokkaan toiminnan. Alusten koneistot, jotka olivat jo kymmenen vuoden käytön jälkeen kuluneita, alkoivat oikutella hyisessä vedessä. Venttiilit jäätyivät, ja tähystäjät joutuivat taistelemaan jäätävää viimaa vastaan tornissa.

Tammikuussa 1940 Vetehinen joutui keskeyttämään miinanlaskumatkansa dieselmoottorivian vuoksi, ja pian koko laivue joutui vetäytymään satamiin jään tultua ylivoimaiseksi esteeksi. Sota opetti kuitenkin arvokkaita läksyjä taktiikasta ja alusten kestävyydestä myöhempiä aikoja varten.

Jatkosodassa Vetehinen-luokan rooli muuttui aktiivisemmaksi. Alukset laskivat Viron rannikolle satoja miinoja, jotka vaurioittivat tai tuhosivat useita neuvostoaluksia.

Dramaattisinta aikaa sukellusvenesodassa oli vuosi 1942.

Lokakuussa Vesihiisi onnistui kapteeniluutnantti Olavi Aittolan johdolla torpedoimaan neuvostoliittolaisen S-7-sukellusveneen. Suomalaiset pelastivat vedestä kolme eloonjäänyttä, joiden joukossa oli aluksen päällikkö Sergei Lisin.

Myös Iku-Turso kunnostautui samassa kuussa upottamalla Štš-320-veneen torpedolla.

Upotuksista maineikkain on kuitenkin jutun alussa kuvattu Vetehisen hyökkäys pimeällä marraskuisella Ahvenanmerellä 1942.

Vetehinen ampui pahaa aavistamatonta vihollissukellusvenettä kohti kaksi torpedoa, jotka kumpikin menivät ohi. Alusta kohti avattiin tuli 76 millin kansitykillä, mutta vihollinen yritti pakoon.

Tällöin aluksen päällikkö Leino antoi uhkarohkean käskyn ajaa täyttä vauhtia päin. Vetehisen järeillä sukellusveneverkon leikkaamiseen tarkoitetuilla sahoilla varustettu keula iskeytyi neuvostovedenalaisen kylkeen.

Vetehinen repi vihollisaluksen rungon auki kuin säilykepurkin. Štš-305 muljahti ympäri kadoten syvyyksiin koko miehistönsä mukanaan.

Myös Vetehinen vaurioitui törmäyksessä ja alkoi vuotaa. Pumput pitivät kuitenkin sen pinnalla, kunnes alus pääsi ontuen takaisin Turun telakalle.

Vetehinen-luokan alukset kykenivät toimimaan kaukana omista tukikohdistaan ja ne muodostivat jatkuvan uhan vihollisen meriliikenteelle.

Vaikka torpedojen osumatarkkuus oli usein heikko teknisten ongelmien vuoksi, jo pelkkä sukellusveneiden olemassaolo pakotti vihollisen sitomaan suuria voimia saattueiden suojaamiseen.

Sukellusveneet olivat kalliita ja monimutkaisia aseita, mutta ne olivat myös strategisia työkaluja, jotka mahdollistivat pienen valtion aktiivisen meripuolustuksen.

Vetehinen, Vesihiisi ja Iku-Turso selviytyivät täpärästi kaikista sota-ajan koettelemuksista. Alukset vaurioituvat, vuotivat ja joutuivat syvyyspommien kohteiksi, mutta palasivat kuitenkin aina takaisin.

Sodan päättyminen ja vuonna 1947 solmittu Pariisin rauhansopimus merkitsivät kuitenkin loppua Suomen sukellusveneaseelle. Voittajavaltioiden sanelemat ehdot kielsivät Suomelta sukellusveneet kokonaan.

Sukellusveneet jäivät ruostumaan Katajanokalle. Vuonna 1953 valtio päätti myydä ne romuksi Belgiaan. Viiden sukellusveneen laivueesta jäi muistomerkiksi Suomenlinnan kalliolle vain Vetehinen-luokkaa selvästi pienempi, mutta modernimpi Vesikko.  

Lähteinä mm. HS, IS ja Wikipedia sekä luutnantti Niko Kivelän Maanpuolustuskorkeakoulun pro gradu -tutkielma Sukella syvälle, sukella hiljaa – suomalaisen sukellusvenetaktiikan kehittyminen talvi- ja jatkosodassa (2024)