Vaihtuvatko lintulaudan klassikot uusiin? Yksi laji lisääntynyt 41 000 prosenttia
Moni pihalintuja talvisin ruokkiva on huomannut, ettei lintulaudalla asioi enää aivan sama lajivalikoima kuin ennen.
Lintulaudan lajisto on muuttunut viimeisen kymmenen vuoden aikana merkittävästi. Muutosten taustalla vaikuttavat erityisesti ilmaston lämpeneminen, elinympäristöjen sirpaloituminen sekä lintujen ruokintatottumusten muutos.
Esimerkiksi mustarastas oli vielä 2000-luvun alussa melko harvinainen näky talvisella lintulaudalla, mutta nyt se on yksi yleisimmistä vieraista Etelä- ja Keski-Suomessa. Leudot talvet ovat mahdollistaneet lajin talvehtimisen.
Myös aiemmin harvinainen ja arka harmaapäätikka on kotiutunut pihoille, joilla on tarjolla talia tai pähkinöitä. Sen kanta on ollut tasaisessa kasvussa.
Harmaapäätikan runsastumiseen ovat vaikuttaneet leudommat ja vähälumisemmat talvet. Laji on suomalaisista tikoista kaikkein eniten eniten riippuvainen maasta löytyvästä ravinnosta, erityisesti muurahaisista. Kun lunta on vähän, tikka pääsee helpommin käsiksi muurahaispesiin ja maassa eläviin hyönteisiin.
Harmaapäätikka on myös herkkä koville ja pitkille pakkasjaksoille. 2010- ja 2020-lukujen leudot talvet ovat säästäneet suuren osan kannasta talvikuolemilta. Se on oppinut myös hyödyntämään ihmisen tarjoamaa lisäravintoa erinomaisesti.
Aiemmin vähälukuiset tikli ja nokkavarpunen ovat myös runsastuneet ja oppineet hyödyntämään lintulautojen tarjontaa, erityisesti auringonkukansiemeniä. Tikli ja nokkavarpunen ovat runsastuneet eniten lounaisrannikolla ja Ahvenanmaalla.
Viime vuosikymmenten suurin menestyjä on kuitenkin ollut pikkuvarpunen, jonka kanta on kasvanut vuodesta 1980 Suomen ympäristökeskuksen tietokannan mukaan peräti 41 000 prosenttia.
Vielä 1990-luvun alussa pikkuvarpunen oli suurimmassa osassa maata harvinainen näky. Sittemmin se on ohittanut monin paikoin perinteisen varpusen ja levittäytynyt yhä pohjoisemmaksi.
Lämpenevistä talvista hyötyneen pikkuvarpusen voittokulkuun on vaikuttanut myös sen kyky lisääntyä monia muita pihalintuja huomattavasti tehokkaammin. Se pystyy kasvattamaan Suomen kesässä jopa kaksi tai kolme poikuetta.
Myös poikuekoot ovat suuria, ja yksi pari voi tuottaa jopa 15–20 poikasta yhden kauden aikana. Pikkuvarpunen on myös erittäin joustava pesäpaikan suhteen, ja asettuu erittäin mielellään tavallisiin linnunpönttöihin. Se on löytänyt pesäpaikkoja myös sähköpylväiden onteloista, liikennemerkeistä ja muuntajista.
Pikkuvarpunen on myös varpusta vilkkaampi ja aggressiivisempi etsimään uusia ruokapaikkoja. Kun se löytää hyvän paikan, perässä saapuu pian koko parvi.
Siinä missä varpunen on kärsinyt maatalouden muutoksista, kuten karjan vähenemisestä ja tiiviimmästä rakentamisesta, pikkuvarpusen joustavuus on antanut sille etulyöntiaseman nykyisessä ympäristössä.
Vielä varpusta huonommin menee vanhoissa metsissä viihtyvillä hömötiaisilla ja töyhtötiaisilla, jotka on luokiteltu erittäin uhanalaisiksi. Lajien määrät lintulaudoilla ovat pudonneet jopa 40 prosenttia parissa vuosikymmenessä. Syynä on etenkin metsätalouden aiheuttama elinympäristöjen katoaminen.
Hömötiainen on kadonnut erityisen rajusti Pohjanmaan ja Keski-Suomen talousmetsäalueilta. Sen sijaan Itä-Suomen ja Lapin laajoilla yhtenäisillä metsäalueilla kanta on säilynyt hieman vakaampana, vaikka laskusuunta on sielläkin selvä.
Viherpeipon kanta romahti 2000-luvun lopulla levinneen alkueläintaudin vuoksi, eikä se ole vieläkään palautunut entiselle tasolleen.
Havainnot fasaaneistakin ovat vähentyneet monilla alueilla, mikä saattaa liittyä koviin pakkasjaksoihin ja petopaineeseen.