Tuore historiakirja valottaa ulkoministeriön arkea diplomatianteon taustalla
Valtioiden suhteita hoidetaan diplomatialla.
Se ei kuitenkaan toimi, jos asiapaperit ovat sekaisin tai virkamiehet vailla ruokaa.
Ulkoministeriön tutkijan Jussi Pekkarisen tuore historiikki kertoo diplomaattikunnan sattumusten lisäksi myös työstä perinteisen ulkopolitiikan taustajoukoissa.
– Anon paikkaa Ulkoasiainministeriössä. Liitän mukaan todistukseni.
Yo-merkonomi Anneli Pulkkisen hakemus ei ollut turhan pitkä, mutta johti kuitenkin vuonna 1964 työhaastatteluun.
– Kai tiedätte, kuinka pienet palkat täällä on, apulaisosastopäällikkö Kai Somerto varoitti.
Pulkkinen ei kavahtanut vaan päätyi 40 vuotta kestäneelle uralle arkistonhoitajana niin Helsingissä kuin lähetystöissä ulkomailla.
Näistä varsinkin pienemmissä ei voinut tuijottaa tiukasti omaan työnkuvaan diaarien järjestäjänä vaan piti joustaa: avustaa konsuliasioissa tai vaikka ommella kunniamerkkien nauhoja sopivan pituisiksi.
– Jos siivooja oli sairastunut niin jonkun piti tuurata, Pulkkinen muistelee.
Muun muassa Bernissä, Kööpenhaminassa ja Berliinissä työskennellyt Pulkkinen ehti myös nähdä, kuinka tuiki tärkeät arkistomapit alkoivat menettää merkitystään.
Google tuli arkistonhoitajan reviirille, eikä sähköpostin yleistyttyä ”paperille jäänyt oikein yhtään mitään”.
Kerran Suomea esittelevää näyttelyä pystyttämään Helsingistä lähetetty arkkitehti oli juopotellut itsensä työkyvyttömäksi.
Kotimaan päämajassa Ritarikadulla ulkoministeriön virkamiesten kahveista ja lounaista huolehti legendaarinen Hilkka Löytiäinen.
Rouva Löytiäisellä oli pieni ”työhuoneensa” eli nuhruinen keittiö aivan ministeriön ytimessä, valtiosihteerin ja ministerin huoneiden vieressä. Paistettujen silakoiden tuoksu leijaili.
Laadukasta kotiruokaa laittanut karjalaisrouva työskenteli arvovaltaisessa ministeriössä kolme vuosikymmentä (1959–89), vaikka hänen ulkoinen olemuksensa oli kaukana diplomatian glamourista: huivi päässä ja lonksuvat kumisaappaat jalassa hän työnsi kolisevia tarjoilukärryjään pitkin käytäviä.
Ministeriön yövartijat saivat usein tehtäväkseen käydä sekoittamassa seuraavaksi päiväksi valmistumaan jätettyä keittoa.
Joskus kattilaan putosi tuhkaa rouva Löytiäisen suupielessä roikkuneesta sätkästä.
– Maustetta, hänen muistetaan todenneen.
Rouva Löytiäisen arvioidaan olleen ministeriön parhaiten informoituja henkilöitä, joka tiesi tulevista virkasiirroista jo ennen kuin ne julkistettiin.
Hannu Sainio pestautui ulkoministeriöön valtiosihteerin autonkuljettajaksi 1975 ja muutamaa vuotta myöhemmin tie vei kiinteistönhoitaja/vahtimestariksi lähetystöön Belgradiin (Beogradiin).
Rakennusten korjaukset teetättivät lisätöitä myös siksi, että Sainiota pyydettiin järjestämään Suomesta paikalle tuoduille rakennusmiehille vapaa-ajan ohjelmaa.
– Etteivät viikonloput menisi ryyppäämiseksi ja riehumiseksi, Sainio muistelee.
Kerran Suomea esittelevää näyttelyä pystyttämään Helsingistä lähetetty arkkitehti oli juopotellut itsensä työkyvyttömäksi.
Suurlähettiläs määräsi Sainion ja paikallisen kuljettajan pystyttämään näyttelyn – ilman ohjeita.
– Me sitten kasattiin sitä näyttelyä kahteen asti yöllä ja pantiin Suomi-kuvaa ihan omaan järjestykseen.
Islamilaisessa Saudi-Arabiassa alkoholin kanssa oli tiukempaa. Sainio muistaa puhelun lähetystöön Jeddan satamasta.
– Huonekalunne ovat saapuneet, mutta ne vuotavat.
Jussi Pekkarinen: Ei pelkkää glamouria. UM 100 vuotta. Edita