Toimittaja tarttui vegaanihaasteeseen – moni asia yllätti, mutta kokemus jäi vahvasti plussan puolelle

Reportaasi

Ruokakeskustelu kiehuu kuumana. Soppa tuntuu olevan tavallistakin sakeampi. Lihatalot, luonnonsuojelujärjestöt, eturivin päättäjät, tavalliset kansalaiset laukovat käsityksiään.

Keitto palaa ajoittain pohjaan.

Sinne tänne sinkoilevaa keskustelua seuratessani alan jälleen pohtia, pitäisikö kokeilla vegaanista ruokavaliota. Se on muuttunut marginaalista otsikoissa killuvaksi, mielenkiintoiseksi ilmiöksi.

Kasvikset ylipäätään valtaavat alaa suomalaisten ruokalautasilla. Lihankorvikkeet rynnivät markkinoille ja ihmiset hamstraamaan niitä tiskeille niin, että kaupat joutuvat myymään eioota.

Jotain siinä täytyy olla. Muutakin, kuin muotivillityksen hurmaa.

Kasvisten syönnin lisäämisen terveysvaikutukset ovat ilmeiset. Lihan kulutuksen kiihtyminen nykytahdilla on pitkässä juoksussa kestämätöntä paitsi terveyden myös ympäristön kannalta.

Lapsuudessani lihaa ei syöty läheskään joka päivä. Eikä meidän huushollimme ollut siinä suhteessa ainoa. Vuonna 1975 lihaa kului Suomessa vain hieman yli 50 kiloa henkeä kohden, kun viime vuonna sama luku oli jo lähes 80 kiloa.

Omassakin keittiössäni liha tuntuu työpäivän päätteeksi helpoimmalta ja varmimmalta tavalta ravita nirso jälkikasvu.

Salaatit, marjat ja juurekset onneksi uppoavat hyvin. Suositukset varmaankin siltä osin täyttyvät, mutta silti haluaisin opettaa väkeni nauttimaan monipuolisesta kasvisruuasta muun rinnalla.

Kun mietin näitä, sähköpostiini kilahtaa mainos Vegaanihaaste-keittokirjasta. Kansi on houkuttelevan kaunis, sinisellä pohjalla punaisia kasviksia. Koen valaistumisen: Nyt tai ei koskaan!

Näpyttelen saman tien arvostelukappalepyynnön ja kotimatkalla kerron lukiolaiselleni haasteesta. Hän ilmoittautuu mukaan.

Askel tuntuu isolta. Jännittääkin. Miten ihmiset suhtautuvat?

Päässä pyörii monenlaista, kun valmistan perheelleni sunnuntaipäivällistä naudasta, joka vielä joitakin aikoja sitten laidunsi takapihallamme.

Olen omin silmin nähnyt, että se eli naudaksi aika mukavan elämän. Se sai kesäisin käyskennellä viheriäisellä nurmella kavereittensa kanssa. Sitä kutsuttiin nimeltä, sitä rapsutettiin. Se ei kasvanut tehotuotantoyksikössä eikä siihen piikitetty turhia antibiootteja.

Se kohtasi päiviensä pään pienellä teurastamolla. Haluan ajatella, että nopeasti ja ilman turhia kärsimyksiä. Tilateurastamolta liha kuljetettiin naapuriin kaikkien taiteen sääntöjen mukaisesti. Sieltä se päätyi pakasteeseeni.

Lihan kylkeen paistan lohkoperunoita naapurikunnassa kasvaneista potaateista ja hunajaisia uunijuureksia kotimaisista punajuurista, porkkanoista ja lantuista. Puolukkahillo on keitetty lähimetsän marjoista.

Mietin tofunpalasta, soijarouhepussia ja kookosmaitopurkkia, jotka jo odottavat kaapissa uutta elämääni. Ne ovat tulleet alun perin kaukaa, enkä tiedä, minkälaisissa olosuhteissa ne päätyivät lopulta pakettiin ja kaupan hyllylle.

Yhtään eläintä tosin ei tapettu niiden vuoksi. Mutta kärsikö kenties joku ihminen? Muistan dokumentin säilykepurkin matkasta Suomeen.

Ruoan eettisyys saa jo aiheena maalla kasvaneen, possuja, kanoja ja lampaita kasvattaneen keski-ikäisen kiemurtelemaan henkisestä vaivaannuksesta.

Mieheni tokaisee pohdintojani kuunnellessaan, että kaikkein eettisintä olisi luonnollisesti lopettaa syöminen ja kuolla pois.

Juuri tällaisiin äärimmäisiin argumentteihin ruokakeskustelu tuntuu usein johtavan. Miksi syömisestä on tullut niin ideologista?

Liittyykö se sääntöjen kaipuuseen? Siihen, että maailmassa, jossa arvot muuttuvat ja murtuvat eikä mikään ole absoluuttisen pyhää tai pahaa, edes syömisen on oltava tiukasti normitettua. Kumpusivat säännöt sitten terveyden, kehon muokkauksen tai arvomaailman kautta.

Verkkouutisten blogisti arvioi vegaanisuutta uskonnonomaiseksi viimeistään siinä vaiheessa, kun sanomaa levitetään herätysliikkeen tapaisin keinoin. Siihen kääntyneet pitävät itseään kirjoittajan mielestä vieläpä muita parempina ihmisinä.

Vai onko sittenkin niin, että läheisen tai mediapersoonan veganismi saa tiedostavan nyky-ihmisen potemaan huonoa omaatuntoa? Tuntuu, että pitäisi itsekin tehdä jotain. Syyllisyys kumpuaa kenenkään syyllistämättä.

Ruokatutkija Markus Vinnari toteaa, ettei ruokakeskutselu suinkaan ole kaikkien huulilla ja esimerkiksi ruoankulutuksen ympäristövaikutukset tunnetaan vielä melko huonosti.

– Isoa osaa ihmisistä aihe ei kauheasti kosketa. Ruoka valitaan maun ja hinnan perusteella. Pieni porukka pitää ääntä, ja polarisoitunut vääntö näkyy lähinnä mediassa.

Saattaa se niinkin olla.

Kenenkään ei pitäisi joutua väheksytyksi ruokavalionsa takia.

Sari Komulainen

Keskiviikkona 4. päivä tammikuuta posti tuo viimein Vegaanihaaste-kirjan. Perjantaina on loppiainen, ja silloin alkaa vegaaninen kuukauteni. Hyvästi liha, juusto ja kananmunat. Nähdään helmikuussa.

En ole ainoa haasteeseen tarttuva. Tänä vuonna siihen osallistui peräti 5 500 suomalaista. Edellisenä vuonna heitä oli 3 000, sitä edellisenä tuhat. Vegaaniliiton Sari Komulaisen mukaan kasvua on näkyvissä edelleen.

– Haaste on kiva ja kevyt tapa kokeilla, hän toteaa.

Seuraavaksi liitto haluaa osallistaa yrityksiä, viedä vegaanisuuden yhteiskunnan rakenteisiin. Esimerkiksi ravintolat ja terveydenhuollon ammattilaiset pitäisi saada mukaan.

Paljon on jo muuttunut. Esimerkiksi uusien ravitsemussuositusten mukaan terveellisen ruokavalion voi koostaa monella tavalla. Myönnetään, että vegaaniruokavalio sopii kaikenikäisille. Tutkimustieto on lisääntynyt hurjasti.

– Silti on eri asia saada tieto käytännön tasolle työhön ja koulutukseen. Kenenkään ei pitäisi joutua väheksytyksi ruokavalionsa takia, Komulainen huomauttaa.

Komulainen painottaa leppoisuutta kurttuotsaisuuden sijaan. Ei tarvitse mennä tiukat terveys- tai ilmastonmuutosfaktat edellä.

– Olennaista on, että kasvisruoka näyttää ja maistuu hyvältä. Että sitä on helposti saatavilla työpaikkaruokaloissa ja kouluissa.

Mutta entä se fanatismi? Onko sitä? Ja mitä veganismi ylipäätään on, elämänkatsomus vai pelkkä ruokavalio?

– Se on elämäntapa, jossa yritetään välttää eläinkunnan tuotteita. Jokainen määrittelee itse, miten laajasti sen käsittää. Mitään viiden porkkanan vegaania ei ole olemassa, Komulainen toteaa.

Innoissani valitsen uudesta kirjastani ensimmäisen reseptin loppiaispäivälliseksi. Lukiolaisella on kasvissyöjäystävä kylässä, joten värikkääseen linssipataan uppoaa useampi lusikka.

Kokeilen toistakin kirjan ohjetta, folionyytissä paistettavia yrttipunajuuria. Kaapissa ei ole vaahterasiirappia, joten lorautan sekaan hunajaa.

Vasta yöllä sängyssä tajuan, että tein ensimmäisen mokan. Hunajahan on eläinperäinen tuote, mehiläisiltä riistetty.

Alan ymmärtää, miten suurta tarkkuutta ruokavalioni vaatii.

Seuraavaksi teen kirjasta Vain elämää -wokkia, jota syö jo moni perheenjäsen. Kehuvat herkulliseksi. Paistan vielä karpalokakkusia.

Ruoanlaittointoni kasvaa. On jännittävää miettiä, mitä kokkaisi seuraavaksi. Se on toista kuin väsätä kiireessä makaronimössöä nälkäänsä kiljuvan pesueen hiljentämiseksi.

Kauppareissut muuttuvat seikkailuiksi. Mistä löytyy ravintohiivauutetta? Minkälaista tofua tällä kertaa? Miten se kannattaisi maustaa? Miten lehtikaalit vääntyvät pihveiksi ilman kananmunaa? Alan käyttää termejä, joista tuskin olin kuullutkaan.

Kirjastosta kannan vegaanikeittokirjoja. Niitä on hämmästyttävän paljon. Selaan opuksia ja haaveilen, pistän toimeksi.

On kuitenkin tuleva niitäkin iltapäiviä, jolloin palaan töistä väsyneenä. Muu perhe syö jauhelihakeittoa, me lukiolaisen kanssa kaavimme, mitä kasaan saamme.

Vegaanius edellyttää jatkuvaa ennakoimista. Ruoka on ainakin ajateltava valmiiksi edellisenä päivänä, reissuun lähtiessä on varustauduttava sopivilla eväillä. Ruoka on koko ajan mielen päällä kuin syömishäiriöisellä.

Mentaalitasolla vegaanihaaste vie kummallisiin syövereihin. Ajattelen asioita, joita en haluasi ajatella ja jotka uhkaavat mullistaa maailmankuvani.

Eläinten oikeudet, ympäristö, lähiruoka, peruselinkeinojen tulevaisuus vellovat päässäni. Taivun milloin mihinkin suuntaan.

Toisaalta jotenkin häpeän tunnustaa osallistumistani haasteeseen. Tuntuu esimerkiksi, että se on syytös tuottajaystäviäni kohtaan.

Tunnen tarvetta korostaa, että tämä on vain kokeilu ja että en kannata kokonaan eläinperäisistä tuotteista luopumista, haluan ainoastaan vähentää lihankulutusta.

Reaktiot ovat yllättävän suopeita. Tuttavaperheen isä kertoo harkinneensa vegaaniruokavaliota terveyssyistä. Veljeni väittää olevansa vähän kateellinen siitä, että tartuin haasteeseen. Mies tuo ruokaostoksilta pyytämättä tofua ja soijajogurttia.

Mutta onko sittenkin kestävämpää syödä lähellä tuotettua lihaa kuin rahdata maanpallon toiselta puolelta pähkinöitä, oliiviöljyä, avokadoja ja kookosmaitoa? Sitä pitää kysyä asiantuntijalta.

Ruokatutkija Vinnarin mukaan ainakaan kuljetuksesta aiheutuva ympäristötaakka ei ole niin merkittävä, että sillä voisi perustella lihansyömistä.

Maa- ja metsätalousministeriön elintarvikeylitarkastaja Minna Huttunen huomauttaa, ettei kaukaa tuodusta ruuasta aina voi tietää, miten lähtömaassa on huomioitu ympäristövaikutukset, luonnon monimuotoisuus tai maanviljelijöiden oikeudet.

Toisaalta vegaanilautasenkin voi koostaa lähiruoasta. Kotimainen kaura, juurekset ja kaalit, herneet ja pavut täyttävät lähiruuan kriteerit. Lisäksi kaupan hyllyiltä löytyy vegearkea helpottavia uutuuksia kuten härkistä ja nyhtökauraa.

Jos joskus nappaa avokadon tai terästää wokin kookosmaidolla, se tuskin tekee ruuasta epäeettistä. Vai tekeekö?

Ruoantuotanto on saatava globaalisti sellaiselle tasolle, että myös tulevat sukupolvet saavat terveellistä ruokaa.

Minna Huttunen

Joka tapauksessa lihan pupeltamista olisi vähennettävä.

Huttusen mukaan suomalaiset syövät sitä puolet enemmän kuin olisi terveyden kannalta suotavaa eikä kasviksia ole ruokavaliossa riittävästi.

Totta on myös, että ruoantuotanto kuluttaa paljon luonnonvaroja. Maapallon väkiluku kasvaa, ja vuonna 2050 tarvitaan 60 prosenttia enemmän ruokaa kuin nyt. Siihen kun lisätään ilmastonmuutoksen ruoantuotantoa vaikeuttava vaikutus, haasteita riittää.

– Ruoantuotanto on saatava globaalisti sellaiselle tasolle, että myös tulevat sukupolvet saavat terveellistä ruokaa, Huttunen linjaa.

Toisaalta suomalaista ruoantuotantoa on viety jatkuvasti ympäristön kannalta kestävämpään suuntaan.

Kemikaalijäämät ovat pieniä, salmonellaa ei ole, eläimet ovat terveitä eikä niitä lääkitä turhaan. Suomalainen nauta on ennen lihoiksi joutumistaan syönyt sadevedellä kasteltua nurmea. Kohtuullisen kestävää evästä sekin siis.

Huttunen huomauttaa, että ruokakeskustelun syötteet tulevat usein ulkomaisilta nettisivuilta. Ei muisteta, että meillä moni asia on toisin.

– Suomalaista kestävästi tuotettua lihaa voisi vaikka viedä ulkomaille. Tosin hinta ei voi olla kilpailuvaltti, koska sen tuotanto maksaa enemmän kuin tehotuotanto.

Nopeasti havaitsen, että vegaanius synnyttää sosiaalisia paineita.

Eräällä juttukeikalla pöytään katetaan monenlaisia lähiruokaherkkuja. Mietin kuumeisesti, mitä teen. On noloa kieltäytyä, kun toinen on nähnyt vaivaa.

Lisäongelmia aiheuttaa gluteeniton ruokavalioni. En voi syödä edes kohteliaisuudesta suomalaista viljaa. Sen vielä kehtaa sanoa, mutta alapa vikisemään vegaaniudesta.

Otan leipäjuustopalan ja sivelen sille ihanaa karviaishilloa. Tähänkö loppui taistoni?

Haastattelun jälkeen tilaan huoltoasemalla härkäpapupihvin, jonka päältä kaavin pois parmesaanit. Päätän olla lannistumatta.

Muutaman päivän vegaaniruokavalion jälkeen vatsani alkaa olla huonossa kunnossa. En voi väittää, että olo olisi kevyt ja energinen.

Mietin, johtuuko se ruokavalion mullistuksesta, vaikka olenkin syönyt aina paljon kasviksia. Vai eikö vegaanius vain sovi vatsalleni? Melkein tekee mieli luovuttaa.

Päätän soittaa Vegaaniliittoon ja kysyä neuvoa. Heidän sivuiltaan huomaan, että haasteeseen voi rekisteröityä ja samalla saa itselleen mentorin. Valitsen mentorikseni oululaisen Minna Shemeikan, joka paneutuu vatsaprobleemaani kiitettävällä tarmolla.

Itse tajuan, että en kestä linssejä, papuja tai soijarouhetta. Oivallus tekee koloja ruokaympyrääni. Proteiininlähteet niukkenevat.

Minun vuokseni ei yhdenkään eläimen tarvitse kärsiä.

Minna Shemeikka

Toisenkin asian tajuan. Vegaaninen ruokavalio ei ole laihdutusdieetti. Ateriat ovat helposti hyvin hiilihydraattipitoisia.

Pähkinät ja siemenet ovat varsin energiapitoisia, samoin oliiviöljy ja kookosmaito, joiden kanssa olen alkuinnostuksessani lotrannut surutta. Reilussa viikossa havaitsen lihoneeni. Nyt pitää olla tarkkana.

Lisäksi minulla on koko ajan vähän nälkä. Napostelen porkkanoita ja pähkinöitä, rapistelen riisikakkupussilla. En luultavasti osaa rakentaa ruokavaliotani riittävästi proteiinia sisältäväksi.

Minna kannustaa ja neuvoo. En olisi uskonut, miten iso merkitys ventovieraan tuella on.

Minna on siirtynyt itse vegaaniksi pikku hiljaa. Hän lopetti punaisen lihan syönnin pian parikymmentä vuotta sitten. Vähitellen jäivät pois kalat, maito ja lopulta kaikki eläinperäinen. Hänelle tärkein syy ovat eläinten oikeudet.

– Minun vuokseni ei yhdenkään eläimen tarvitse kärsiä. Haluan, että kaikki elävät olennot voivat elää luonnollista ja onnellista elämää, kuuden rescue-koiran emäntä sanoo.

Koirilleen Minna tarjoilee myös lihaa.

– Se kuuluu niiden luonnonmukaiseen elämään.

Toisinaan veganismia joutuu selittelemään. Minnan kokemus on sama kuin omani: terveydelliset ruokavaliosyyt menevät helpommin läpi kuin ideologiset. Kyläreissuille on viisainta varustautua omilla eväillä, tarjota niitä muillekin.

Joskus Minna on törmännyt käsitykseen, että kaikki vegaanit ovat aktivisteja, eräänlaisia ”kettutyttöjä”.

– Itse en saarnaa saati syyllistä. Haluan positiivisilla esimerkeillä kertoa asiasta. Vegaanejakin on tietysti moneen lähtöön, Minna hymyilee.

Vegaanihaaste uhkaa syrjäyttää minut työyhteisöstä, sillä en voi lähteä mukaan lounasporukkaan. Lähiruokala tarjoaa ani harvoin vegaanisia vaihtoehtoja. Muut lähtevät iloisesti rupatellen aterialle, minä jään yksin puputtamaan eväitäni. No, uhrauksia vaaditaan.

Ruokatutkija Vinnari huomauttaa blogissaan, ettei veganismi ole aina helppoa. Se vaatii luopumista, kasvisruoka on usein kalliimpaa eikä aina hyvää. Hän toteaa senkin, ettei veganismi ole optimaalinen vaihtoehto aina ja kaikkeen.

– Ympäristönäkökulmasta pieni määrä suomalaista järvikalaa tai märehtijän lihaa olisi vielä ihan maapallon kantokyvyn rajoissa, hän kirjoittaa.

Terveellisen ruokavalion taas voi koostaa monella tavalla. Jos asiaa sen sijaan tarkastellaan eläinten oikeuksien kannalta, veganismi on Vinnarin mielestä ainoa vaihtoehto. Lihansyönti ja sitä kautta tarpeettoman kärsimyksen aiheuttaminen eläimille on hänestä sivistymätöntä.

Yllättävän nopeasti totun uuteen ruokavalioon. Noukin luontevasti itselleni sopivan ja jätän hiljaisuudessa muun koskematta. Ei tästä tarvitse mitään numeroa tehdä.

Huomaan, että lähes joka paikasta löytyy jotakin minulle sopivaa. Pähkinäpussi (Kaliforniasta) on ainainen seuralaiseni.

Tiukkaan paikkaan joudun, kun olen tekemässä juttua peurajahdista. Metsästysmaja pullistelee lihansyöjä-äijiä. Toimittajille tarjotaan makkaraa. Ei tule mieleen tiedustella soijanakkeja. Voisin tietysti kieltäytyä reippaasti, mutta kuulen sanovani kiitos kyllä.

Ei se hyvälle maistu. Kotitekoinen sinappi, joka normaalioloissa olisi herkkuani, polttaa kieltä. Sitä se huono omatunto teettää.

Itsekuria tarvitaan usein. Kun pomo tarjoaa suklaamuffinsseja tai kun kahvipöydässä koreilee graavikalaleipiä, tekisi mieli murtua.

Vähitellen kieltäymykset käyvät helpommiksi. Keskustan kuntavaaliristeilyllä ei enää käsi vapise seisovan pöydän äärellä. Kauhon lautasen täyteen vihreää salaattia, pähkinöitä, siemeniä ja hedelmiä. Ei tule ähkyä.

Lihasta luopuminen ei lopulta ole vaikeaa. Enemmän kaipaan kananmunia ja maitotuotteita, joita olen kuluttanut runsaasti. Soijajogurtit eivät ole minun juttuni, ja kaurakermalla terästetty wokki maistuu kynttilältä.

Haasteen lähestyessä loppuaan lounaalle kiirehtivät työkaverit kehuvat tarjoavansa minulle verisen pihvin, jahka pääsen maaliin. Täytyy myöntää, että odotan, en pihviä, vaan sitä, että saan taas liittyä heidän seuraansa.

Mitä haaste muutti? Ainakin näkökulman. Tästä lähin valitsen luultavasti kasvisvaihtoehdon aina, kun se on mahdollista.

Ajattelen, että suomalaiset voisivat palata lihansyönnissä 70-luvulle tai vähän sitäkin kauemmaksi. Liha olisi herkku, joka liittyisi erityisiin hetkiin, ei jokaiseen arkipäivään.

Silloin siitä voisi maksaakin enemmän ja tuotanto voisi olla entistä vastuullisempaa ja eläimiä kunnioittavampaa.

Markus Vinnari uskoo, että lihankulutuksessa tulee tapahtumaan iso muutos. Tosin se vie vielä aikaa.

Muutos tulee esimerkiksi sitä kautta, että tarjolla on jatkuvasti enemmän ja parempia vaihtoehtoja lihalle. Ruokatalot ja pikaruokaketjut ovat jo nyt hommassa mukana. Tulevaisuudessa julkisilla hankinnoilla ja verotuksella voidaan ohjata ruokatottumuksia kestävämpään suuntaan.

– Vuonna 2050 Suomi jo syö kasvispainotteisesti, Vinnari sanoo.

Nähtäväksi jää. Minä ainakin olen valmis.