Tervetuloa helvettiin, Mr Salminen! – suomalaiskirurgi työskenteli Ruandan kansanmurhan keskellä, ja vain yksi potilas sai hänet itkemään

Kirjat

”Revennyt suoli, vaurioituneet ja vatsasta ulos työntyvät sisäelimet, murskaantunut jalka, päähän ammuttu, keuhkoon ja rintaan ammuttu, vatsaan ammuttu, verenvuotoa, haavoja, mätää, kipua, kiirettä.”

Kirurgi Seppo Salminen astelee sisään kenttäsairaalaan Ruandassa kesäkuussa 1994. Rintamalinjalla sijaitsevassa Punaisen Ristin sairaalassa on työskennellyt ainoana kirurgina Tom, jonka lyhyt tervehdys osoittautuu pian paikkansa pitäväksi.

– Tervetuloa helvettiin, Mr Salminen.

Ollaan keskellä Ruandan silmitöntä kansanmurhaa, jossa tapettiin muutamassa kuukaudessa ainakin 800 000 ihmistä. Salminen on hälytetty korvaamaan Tom, jonka arveltiin menettäneen järkensä ja toimintakykynsä.

Perillä Salmiselle selviää, ettei Tom ole suinkaan hullu, vaan henkisesti ja fyysisesti aivan lopussa.

Välttääkseen kollegansa kohtalon Salminen tekee päätöksen: illalla vetäydytään syömään ja lepäämään, eikä yöllä leikata – ei vaikka hoitoa tarvitsevia potilaita on jonossa ja moni kuolee aamuun mennessä.

Aika kova päätös?

– Se oli pakko tehdä, sanoo Salminen talvisessa Helsingissä 30 vuotta myöhemmin.

Yhden poikkeuksen Salminen tosin oli valmis tekemään: hätäsektiot.

– Perustelin sitä sillä, että jos emme tee mitään, niin yhden sijasta kuoleekin kaksi, Salminen muistelee.

Vähältä piti, ettei tuleva sotakirurgi syntynyt itsekin keskelle sotaa. Salminen näki päivänvalon vuonna 1947 Savukoskella entisellä joukkosidontapaikalla. Poltettujen talojen lisäksi sodan jälkiä oli maastossa joka puolella, minkä lapset hyödynsivät leikeissään.

– Erityistä huviamme oli konekiväärin patruunavyön heittäminen nuotioon. Räiskeen alkaessa maastouduimme päistikkaa kantojen ja kivinen taakse, Salminen kirjoittaa.

Itä-Lapista tie vei lääkäriopintoihin Sveitsiin Geneveen, koska lääketieteellisen ovet eivät Suomessa auenneet. Vaikka Salminen teki ajoittain töitä myös Suomessa, urasta sukeutui poikkeuksellisen kansainvälinen.

– Olen ollut töissä kahdeksassa eri maassa ja käyttänyt viittä eri työkieltä, Salminen tiivistää.

Ennen Ruandaa Salminen oli kerännyt työkokemusta kriisialueilta muun muassa Pakistanista.

Mutta miksi palata päiväkirjamuistoihin Ruandasta 30 vuoden jälkeen? Salminen kertoo ajatuksen muhineen päässä jo pari vuotta. Sitten tuli Venäjän hyökkäys Ukrainaan.

– Sieltä Irpinistä ja Butshasta tuli sellaisia kuvia ja tarinoita, jotka muistuttivat hyvin paljon sitä, mitä Ruandassa tapahtui. Ja tällä hetkellä vielä tämä Gaza ja Israel, tässä on ihan samoja juttuja, Salminen sanoo.

Syntyi kirja Kirurgina Ruandassa.

Ruandassa Salminen toteutti triagea eli potilaiden lajittelua: yhteen ryhmään ne, jotka kuolevat joka tapauksessa, ja toiseen jonoksi ne, jotka hyötyvät leikkaushoidosta. Loput hoidetaan kevyemmin polikliinisesti.

– Diagnoosiin tekoon ei ole mennyt minuuttia kauempaa. Ei saa mennä sen kauempaa. Mielestäni sitä pidempään täällä ei tarvitse potilaan tilannetta arvailla, Salminen kirjoittaa päiväkirjaansa.

Hänen mukaansa karuimmillaan tilanteet ovat sellaisia, jossa päätökset eivät ole täysin oikeita mutta eivät myöskään ehdottoman vääriä. Niitä ei pidä kuitenkaan jäädä murehtimaan.

– Jossittelu murentaa kirurgin ja tiimin itseluottamusta. Jossittelu heikentää työtehoa. On uskallettava uskoa siihen, että teemme parhaamme.

Suomalaiskirurgin leikkauspöydälle tulee liukuhihnalta kaikkea mahdollista, erityisesti amputaatioita. Vaikka jossittelu on pahasta, Salminen myöntää, että päiväkirjoja jälkikäteen lukiessa tuli vastaan tapauksia, joiden kohdalla jäi miettimään, olisiko jotain pitänyt sittenkin tehdä toisin.

– Sen muistaa ihan tarkalleen, mitä silloin 30 vuotta sitten tapahtui juuri sen potilaan kohdalla, josta on jäänyt itselle vähän hampaankoloon, Salminen kertoo.

Ruandan tapahtumat eivät ole palanneet kummittelemaan Salmisen mieleen esimerkiksi öisin. Myös paikan päällä kenttäsairaalassa hän pystyi noudattamaan ohjenuoraansa: toimintaa, ei tunteilua.

Suojakuori piti niin hyvin, että kirjassa on oma lukunsa 26-vuotiaasta Eufrasiestä, jonka kuollessa kontrolli hetkeksi pettää.

– Itkin. En koskaan itke, Salminen kirjoittaa.

– Saatan olla väsynyt, hän jatkaa.

Psykologisia terapiahetkiä auttajille ei Ruandassa ollut tarjolla, mutta keskustelu jostain arkisesta ja tavanomaisesta asiasta – vaikka jalkapallosta – auttoi. Sekin riitti, että pääsi illalla lepäämään ja sai ”silloin tällöin sikarin ja pari lasia viskiä”.

Kaiken kärsimyksen keskellä Salminen kokee ammatillisesti sekä tyydytystä että turhautumista. Tyydytystä siitä, että työ on kirurgille yksinkertaisesti kiinnostavaa ja haasteellista.

– Pääsen todelliseen testiin ilman oppikirjavastauksia: arvioi, tutki, päätä ja toimi. Tällaiseen luovuuden tilaan pääsee harvoin kotimaan sairaaloissa, Salminen kirjoittaa.

Kysyttäessä Salminen sanookin pitävänsä itseään ensi sijassa kirurgina, ei hyväntekijänä.

Esimerkin haasteista tarjoaa kohdunpoisto, jollaista Salminen ei ole koskaan tehnyt, mutta joka on ainoa vaihtoehto naispotilaan pelastamiseksi.

– Päätän yrittää. Saan aikaan melkoisen verilöylyn, huh huh, aivan kuin salissa olisi pistetty teuraaksi kokonainen karjalauma, mutta selviän. Ja mikä tärkeintä, nainen selviää ja toipuu nyt hyvin, Salminen kirjoittaa.

Turhautumista puolestaan aiheuttaa se, että puutteellisten hygieniaolojen takia tavalliset taudit ja loiset tappavat potilaita, jotka muuten selviäisivät luotien tai viidakkoveitsien aiheuttamista vammoista. Joskus pelkkä rokotus auttaisi.

– Jäykkäkouristukseen kuollut ihminen näyttää siltä kuin olisi jäänyt vangiksi kehoonsa. Tetanuspotilaiden kuolinkamppailu on karmeaa katsottavaa, Salminen kirjoittaa.

Ruandan kansanmurhassa oli yksinkertaistettuna kyse poliittisista syistä väkivaltaiseksi yhteenotoksi lietsotusta tutsien ja hutujen konfliktista. Sairaalassa potilaiden heimotaustaa ei kyselty, joten hoidettavaksi päätyi kaikkia – myös tappajia.

Salminen kirjoittaa seuranneensa säälien miespotilasta, joka oli selkeästi peloissaan ja hoidon saatuaan vitkutteli kotiuttamisensa kanssa.

– Sitten kuulin, että apuumme takertuva mies on itse asiassa viiltänyt kaupungilla hengiltä niin paljon ihmisiä, ettei hänellä ole sinne enää nenän näyttämistä, ellei hän halua mädäntyä tappamiensa ihmisten viereen. Säälini karisi. Jääköön, menköön, miten vain. Minulla on parempaakin tekemistä kuin toimia portsarina tai Pyhänä Pietarina.

Salmisen kenttäsairaalan viimeinen potilas sai järjestysnumeron 2 253. Häviävän pieni määrä suhteessa kaikkiin Ruandassa avuntarpeessa olleisiin, mutta samalla suuri määrä ihmisiä.

– Me emme olleet Ruandassa turhaan, Salminen päättelee.