Taloudenhoitaja luuli pääministerin kilistelevän olutpulloja – seurasi tapahtumaketju, jossa Kesärantaan tuli suurhälytys, lusikat katosivat ja kaksi veijaria tuomittiin kuritushuoneeseen

Historia

Oli syyskuun 15. päivä vuonna 1969. Rakennusmies Jouko Klemetti aloitti ystävänsä Heikki Martikaisen kanssa alkoholin nauttimisen jo puoliltapäivin.

Kaksikko kävi kapakoissa ja joi puistoissa. Illalla he toikkaroivat pääministerin virka-asunnon aidan vierelle tietämättä missä olivat. Puolen yön jälkeen he kipusivat aidan yli.

Talo vaikutti asumattomalta. Martikainen säläytti yhden ikkunan rikki ja kaksikko kömpi sisään. Hetken hienoissa salongeissa kierreltyään he ymmärsivät olevansa pääministerin virka-asunnossa.

Klemetti sammui yläkerran vuoteeseen, kunnes heräsi olutpullojen kilinään. Jossain vaiheessa kaksikko päätyi ulos. Martikainen tyrkkäsi Klemetin käteen laatikollisen lusikoita ja juoksi takaisin sisälle.

Siinä vaiheessa Klemetti ymmärsi, että pitäisi lähteä. Myös Kesärannan taloudenhoitaja oli herännyt ja soittanut poliisit.

– Ja niin minä sitten otin ritolat, Klemetti kertoi myöhemmin samana vuonna Apu-lehden haastattelussa.

Tapahtumahetkellä silloinen pääministeri Mauno Koivisto (sd.) ei asunut Meilahdessa sijaitsevassa virka-asunnossa. Taloudenhoitaja Eeva Tuomainen oli ainut paikalla ollut.

Hän kertoi tapahtumien jälkeen Ilta-Sanomille, ettei ensin ymmärtänyt kyseessä olevan murto.

– Luulin, että pääministeri on tullut joltain myöhäiseltä matkalta tänne lepäämään ja kolistelee nyt jääkaapilla olutpulloja.

Kun joku kurkkasi taloudenhoitajan huoneeseen ja sulki sitten oven perässään, Tuomainen ymmärsi asioiden olevan pielessä. Hän nousi, näki lasinsirpaleet ja hätyytti virkavallan paikalle.

Luulin, että pääministeri on tullut joltain myöhäiseltä matkalta tänne lepäämään.

Taloudenhoitaja Eeva Tuomainen Ilta-Sanomissa 16.9.1969

Seurasi suurhälytys Helsingin poliisille. Kesärantaan ajoi poliisiautoja tasaiseen tahtiin. Klemetti piilotti lusikat läheisen pesäpallokentän penkin alle ja nukahti metsään, jossa nukkui aina aamuseitsemään saakka.

Myöhemmin selvisi, että koira oli löytänyt toisen murtautujan Kesärannan alueelta sammuneena pensaaseen, mutta Klemetti jatkoi pakoaan. Lusikoiden lisäksi oli viety tarjottimia, kynttilänjalkoja ja alkoholia. Nekin löytyivät tontilta.

Poliisilla oli alueella yöllä tiesulku, mutta seuraavana päivänä Klemetti pääsi kävelemään vapaasti sen ohi. Satoi kaatamalla. Munkkivuoressa hän osti kioskista iltapäivälehden ja kauhistui.

– Siinä oli etusivun otsikko ja myyntiotsikko, jossa kerrottiin, että pääministerin virkahopeat on ryöstetty. Juttu jatkui vielä takasivullakin, Klemetti muisteli Avussa.

Klemetti ei tiennyt mitä tekisi. Lopulta hän kertoi asiasta eräällä ystävälleen, joka kehotti ilmoittautumaan poliisille. Lusikatkin päätyivät ystävälle. Poliisille hän ei niiden sijaintia kertonut, koska ei halunnut sekoittaa asiaan muita ihmisiä.

– Hopeavarkaudesta oli tässä vaiheessa tullut niin julkinen, että uudet vaiheet olisi varmasti levitelty lehdistössä kaiken kansan luettavaksi.

Lopulta 25-vuotiaat Klemetti ja Martikainen joutuivat oikeuden eteen syytettynä törkeästä varkaudesta. Tuomio oli molemmille vuosi kuritushuonetta sekä 40 markan vahingonkorvaukset valtiolle.

Klemetti pyysi oikeudenkäynnin yhteydessä henkilökohtaisesti anteeksi taloudenhoitajalta.

– Taloudenhoitaja antoi anteeksi törmäilyni ja muistutti sitten, että “eläkää sitten tästä lähtien kunnolla”.

Klemettiä ei oltu koskaan aiemmin tuomittu mistään. Avun haastattelussa hän kertoi menettäneensä lusikkajutun vuoksi työpaikkansa. Sukulaiset ja tuttavat pitävät häntä suurena rikollisena.

– Se oli humalapäissään tehtyä törppäilyä. Minä kadun sitä kovasti, Klemetti kuvasi.

Entä ne lusikat sitten? Miten niille kävi?

Myöhemmin Klemetti pakkasi kaikki yhdeksänkymmentäkaksi lusikkaa siististi laatikkoon, kirjoitti mukaan asiallisen kirjeen ja lähetti paketin pääministeri Koivistolle.

Tekstin mukaan hän ei halunnut “tieten tahtoen ryöstää niitä” ja toivoi, ettei lusikoiden puuttuminen ollut aiheuttanut vahinkoa.

Jutun lähteinä on käytetty vuoden 1969 Apu-lehtiä, Ilta-Sanomia ja Helsingin Sanomia.