Suomalaiset alkoivat tappaa toisiaan sata vuotta sitten – Tutkija: Käsittelemme sisällissotaa liikaa Täällä Pohjantähden alla -trilogian kautta

Reportaasi

”Riihen taka meiltä hävitään, kun lähdetään.”

Alma Koskelan sanat voi melkein kuulla, kun seisoo Tupa-Mikkolan torpassa Urjalan Honkolan kylässä ja katsoo ikkunasta ulos.

– Siellä suunnassa sen riihen voi ajatella olleen, opas Marja-Riitta Touru naurahtaa.

Tupaa täyttävät nykyaikaiset pöydät. Niissä tarjoillaan kahvit lukuisille bussimatkalaisille, jotka tulevat seuraamaan opastettuja kierroksia Väinö Linnan reitillä. Touru vetää reissuja kieltenopettajan työnsä lomassa.

Reitin kohteet on valinnut pääosin kirjailija itse. Nähdyksi tulevat niin kartano, pappila, työväentalo kuin lukuisia torppiakin. Kaikki niin tuttuja Linnan Täällä Pohjantähden alla -trilogiasta.

Ja viimeisimpänä tietenkin Koskelan torppa, joksi Tupa-Mikkola ajatellaan, vaikkei se mikään varsinainen Koskelan esikuva olekaan Linnalle ollut. Mutta esimerkiksi torpan koko on sama.

Suurin osa suomalaisista on lukenut Linnan Pohjantähden, josta Alma Koskelan sanatkin ovat peräisin. Tai jos ei ole lukenut, on katsonut aiheesta kertovan elokuvan.

Pohjantähdestä on tullut liki kultinomainen opus, jonka kautta käsitellään vuoden 1918 sisällissotaa.

Ja tänne Tupa-Mikkolaan ihmiset tulevat sitten nuuhkimaan, miltä Koskelassa tuoksuu. Ikään kuin se helpottaisi pääsemään lähemmäksi Alma Koskelan tuskaa, kun poika toisensa perään viedään ”kapinaan taikka sotaan, ammuttavaksi taikka työhön”.

Mutta onko Linnan vaikutus suomalaisten käsitykseen vuoden 1918 sisällissodasta vähän turhankin iso, kysyy Suomen historian yliopistonlehtori Marko Tikka Tampereen yliopistosta.

Hän myös vastaa kysymykseen itse:

– On.

Tikka ei halua kokonaan kiistää Linnan merkitystä. Pohjantähti perustuu kirjailijan keräämään muistitietoon ja tapahtumilla on sellaisenaan hyvin pitkälti vastineita myös todellisuudesta, vaikka teos fiktiota onkin.

Kun Pohjantähden kolme eri osaa ilmestyivät 1950- ja 1960-luvuilla, ne rikkoivat yksipuolisen käsityksen vuoden 1918 tapahtumista vapaussotana, jolloin hyvä valkoinen kukisti kapinaan nousseen pahan punaisen.

Eräänlainen vastateos siis, kuten Tikka kuvaa.

Punaiset saivat Pohjantähden myötä monen silmissä taas ihmisarvon. Moni ymmärsi, kuinka Akseli Koskelan sydäntä raastoi peltotilkun riistäminen.

Punaisten näkökulma valtasi tilaa myös akateemisesta tutkimuksesta.

Mutta kuten usein käy, vaaka kallistui yhdestä ääriasennosta toiseen. Tikan mukaan Pohjantähden punaisia ymmärtävä ja heidän uhriuttaan korostava lähestymistapa on tullut laajan yleisön vallitsevaksi tulkinnaksi.

Se ei anna sijaa kokonaisuudelle, esimerkiksi suojeluskuntalaisten näkökulmalle. Heilläkin kun oli omat syynsä ryhtyä taisteluun.

– Linnan ongelma on tasapainottomuus. Historiankuvasta tulee mustavalkoinen. Nyt punaiset ovat hyvän ja valkoiset pahan välikappale, Tikka kuvaa.

Sisällissota alkoi 27. tammikuuta 1918, kun punaiset kaappasivat vallan koko eteläisessä Suomessa Pori–Tampere–Kouvola–Viipuri-akselilta alaspäin.

Pohjantähden tapahtumapaikaksi valittu Urjalan Honkola oli keskellä punaisinta Suomea. Pohjantähti ei kuitenkaan ole yhtä kuin Urjalan historia, Touru korostaa. Linna keräsi muistitietonsa eri puolilta Suomea.

Sisällissodan rintamatilanteita kuvaavia karttoja katsellessa on hämmentävää huomata, kuinka pientä osaa suomalaisista sota kosketti.

Se näkyy myös sotaan osallistuneiden määrissä.

Jos punaisten ja valkoisten joukot lasketaan yhteen huollot ja muut mukaan lukien, ihmismääräksi saadaan noin 200 000–300 000. Sitä voi suhteuttaa siihen, että koko Suomessa asui noin 3,5 miljoonaa ihmistä.

Molemmilla puolin miehistöä oli suurin piirtein saman verran.

– Aktiivisten joukko oli siis todella pieni, ja suurin osa suomalaisista oli siitä täysin sivussa, Tikka summaa.

Sodasta tuli kuitenkin äärimmäisen raaka ja julma. Kuolleita oli noin 37 000, jos mukana olleita ruotsalaisia, saksalaisia ja venäläisiä ei lasketa mukaan.

– Se on valtavan paljon. Jos konfliktissa menehtyy prosentti väestöstä, lasketaan se jo todella tuhoisaksi sodaksi.

Suurin osa suomalaisista oli sodasta täysin sivussa.

Marko Tikka

Sodan syyt piilevät kasautuneissa yhteiskunnallisissa paineissa.

Suomi oli ennen sisällissotaa häkellyttävän epätasa-arvoinen maa. Tulo- ja elintasoerot olivat valtavat, ikivanhan sääty-yhteiskunnan jäänteet vahvat. Ne, joilla oli rahaa, päättivät asioista. Ne, joilla rahaa ei ollut, olivat alisteisessa asemassa.

Kun paineita kertyy aikansa, ne poksahtavat. Niin kävi Suomessakin.

Historiantutkimuksessa sisällissota nähdään silti vain yhtenä ensimmäisen maailmansodan sivujuonteena.

– Ympäri Eurooppaa käytiin samantyyppisiä sisäisiä valtataisteluita, kun ensimmäisen maailmansodan myötä perinteiset valtamahdit romahtivat ja yhteiskunnat hakivat uutta suuntaa, Tikka valottaa.

Suomessa maailmansota oli alkuun tarkoittanut huimaa nousukautta ja talouden ylikuumentumista, kun kyljessä seisova äiti-Venäjä tarvitsi tukiteollisuutta mahtaville sotilasvoimilleen.

Sitten iski pysähdys. Vuoden 1917 alussa sisäpoliittisiin kiemuroihin ajautunut Venäjä lakkasi tarvitsemasta kaikkea. Suomalaisten työt loppuivat, ja elintarvikepula iski jokaisen tajuntaan.

– Siitä lähti valtava eskaloitumisprosessi, jota vain vahvistivat suunnattomat tuloerot ja yhteiskunnan jakautuminen. Kun maassa ei ollut kunnioitusta nauttivaa järjestysvaltaa Venäjän epävakaan tilanteen vuoksi, alettiin täällä perustaa keskenään kilpailevia suojeluskuntia ja punakaarteja. Tilanne konfliktille oli kohta valmis, Tikka selventää.

Yhteiskunnalliset erot olivat syy myös sille, miksi maataan viljelevät torpparit lähtivät mukaan sisällissotaan Akseli Koskelan tapaan.

Torpparit olivat vuokraviljelijöitä, jotka maksoivat pienen asumis- ja viljelystilansa ylläpidosta isännilleen työllä ja taksvärkeillä. Asetelmassa oli paljon ongelmia.

Pohjantähdessä Koskelan perheeltä vietiin Jussin itse raivaama paras peltotilkku. Laurilat häädettiin kylmästi talvipakkaseen. Kartanonkin maillakin tuli jos jonkinlaista yhteenottoa isännän ja vuokralaisten välillä.

Torpparivapautusta oli Suomessa puuhattu pitkään.

Maalaisliitto ajoi torppien muuttamista itsenäisiksi pientilallisiksi. Sosiaalidemokraattien linja oli häilyvämpi.

Heidän uudistuksessaan torpparit olisivat siirtyneet valtion vuokraviljelijöiksi, tosin paljon pidemmillä vuokra-ajoilla ja torpan perintäoikeudella.

Silti sosiaalidemokraattien linjalle riitti torppareiden keskuudessa kannatusta. Huijattiinko heitä, sillä hehän halusivat vapautta?

Historiantutkijan Sami Suodenjoen mielestä ei huijattu.

Hänen mukaansa torppareilla oli hyvä käsitys siitä, millaista torpparivapautusta demarit ajoivat. Oleellisempaa oli se, että torpissa ja mäkituvissa uskottiin demarien hoitavan heidän asiaansa porvariston edustajia paremmin.

Se oli myös syy siihen, miksi torpparit eivät samaistuneet Maalaisliittoon.

– Moni torppari ajatteli itsensä työväen edustajaksi. Sitä vain vahvisti se, että moni heidän lapsistaankin oli mitä luultavimmin tulossa aikanaan lukeutumaan maataloustyöväestöön.

Kaikki torpparit eivät silti suinkaan kannattaneet sosiaalidemokraatteja.

Häme ja Lounais-Suomi olivat demareille vahvoja alueita jo 1900-luvun alusta lähtien, mutta esimerkiksi Pohjanmaalla Maalaisliitto sai torppareilta vahvaa kannatusta.

Moni torppari ajatteli itsensä työväen edustajaksi.

Sami Suodenjoki

Torppien rooli sisällissodassa oli kuitenkin pieni, Suodenjoki sanoo.

Sota olisi luultavimmin syttynyt ilman heitäkin. Vallankumouksen ajatukset kun muhivat pääosin kaupunkien ja isojen paikkakuntien teollisuustyöläisten keskuudessa.

Suurin osa Suomen torppareista jättäytyi koko konfliktista sivuun. Eivätkä kaikki mukaan lähteneetkään valinneet punaisten puolta.

Sotaan osallistuneiden torppareiden määristä ei tosin ole olemassa tarkkoja tietoja. Paljon voi kuitenkin päätellä sisällissodan kuolemia tutkineen Suomen sotasurmat -projektin luvuista.

Taisteluissa valkoisia kaatui 3 316 henkilöä. Heistä oli torppareita, vuokraajia ja mäkitupalaisia vain neljä prosenttia. Punaisten 5 220 kaatuneesta heitä oli 6,5 prosenttia.

Taisteluiden ulkopuolella teloitettujen ja ammuttujen lukemissakin torppareiden määrät jäävät selvästi alle kymmenen prosentin.

Paljon riippui siitä, missä päin Suomea torpparit elivät.

– Pääosin torpparit tulivat Etelä-Suomen kartanoalueilta, jossa oli paljon maataloustyöläisiä. Heidän keskuuteensa syntyi työväenyhdistyksiä, joissa alttius lähteä mukaan kasvoi, Suodenjoki selventää.

Valokuvasta katsoo hämmentyneen oloinen nuori mies.

Arvo Koivisto oli vain 14-vuotias, kun hän toimi punakaartin viestinviejänä. Huhtikuussa 1918, kun punaisten tappio alkoi näyttää vääjäämättömältä, hän lähti perääntyvien punaisten mukana kohti itää.

Koivisto jäi kuitenkin kiinni Lahdessa, ja hänet lähetettiin kotiinsa Tyrväälle. Koivisto teloitettiin kesäkuun alussa.

Muuta emme tiedä. Hän on jäänyt yhdeksi todisteeksi historian tapahtumista Tampereen Museokeskus Vapriikin arkistoihin.

Yksi sisällissodan uhreista, yksi elämä, joka katkaistiin liian äkkiä. Liian hepposin perustein, tulee myös mieleen. Ei kait yhden teini-ikäisen viestinviejän rooli niin iso voinut olla.

Pohjantähdessäkin Koskelan Akselin veljet teloitettiin varsin kevein syin. Ja Laurilat. Heistähän ei pidetty.

Sellaista julmaa kostamista oli paljon, kun varsinainen sota oli ohi ja voittajat tuomitsivat syyllisiä. Viha puski pintaan, ja ihmiset antoivat kaunojensa puhua.

Sisällissotaan liittyvä terrori teki koko sodasta vaikeasti käsiteltävän, avoimena vuotavan haavan. Kaikki perustelut sen oikeuttamiseksi kuulostavat huonoilta.

Silti meidän käsitystämme sisällissodan terrorista hallitsee jälleen kerran liikaa Pohjantähden tulkinta, sanoo Tikka.

Punaisten harjoittamaa terroria Pohjantähdessä kuvataan hänen mukaansa muistitiedolle hyvin tyypillisellä tavalla. Että meidän kunnassamme kaikki olisi mennyt hyvin, jos ei olisi tullut niitä vieraspaikkakuntalaisia, jotka tappoivat julmasti kartanon isännän.

– Linnan teoksessa ei kuitenkaan esitetä kysymystä, että miten ne vieraspaikkakuntalaiset murhaajat osasivat mennä juuri sinne, minne menivät.

Trilogiassa kuvatut valkoisten kenttäoikeudet perustuvat sinänsä toteen, niitä Tikka on itsekin tutkinut. Mutta kaikki tappaminen ei perustunut kostoon.

– Jos ihmiset olisivat toimineet pelkän kostonvimmansa varassa, uhreja olisi ollut paljon vähemmän, Tikka väittää.

Tutkijan mukaan valkoisten oikeustuomiot perustuivat hyvin pitkälti rationaalisiin ja perusteltuihin ohjeisiin. Toiminta oli organisoitua ja systemaattista.

– Valkoisilla ei ollut aluksi käsitystä, millainen juridinen asema punaisilla on, koska he eivät olleet vieraan sotilasvallan edustajia. Tiukkojen keskustelujen jälkeen päädyttiin armeijan toimesta paikalla ampumisiin ja pikaoikeudenkäynteihin.

Vihan vimmassa tehtyä tai ei, terroria on vaikea sulattaa. Tappamisen systemaattisuus tekee aiheesta vain julmemman.

Epäsuhta tulee esiin myös teloitettujen lukemissa. Valkoisia teloitettiin 1 424, punaisia 7 370.

Voittajien eli valkoisten toiminta sodan loppuvaiheessa ja sen jälkeen on oikeastaan syy sille, miksi koko sisällissota on ollut suomalaisille niin traumaattinen.

– Ja päälle se, että valkoisten versiota pidettiin niin kauan ainoana totuutena, Tikka tähdentää.

Siksi hän sanoo ymmärtävänsä, että Linnan rooli on säilynyt niin tärkeänä näin pitkään. Jotenkinhan kansakunnankin on menneisyytensä käsiteltävä.

– Mutta hiljalleen, kun aikalaiskokijoitakaan ei enää juuri ole, tapahtumista soisi tulevan jo historiaa. Toivon, että asioista voitaisiin puhua niin, ettei kenenkään identiteetti enää ankkuroituisi kokonaan jommalle kummalle puolelle.

Helpommin sanottu kuin tehty. Jo pelkästään sodan nimi herättää intohimoja.

Tutkijat puhuvat nykyään sisällissodasta, joka on tarpeeksi neutraali nimitys, mutta kertoo kuitenkin olennaisen sodan luonteesta. Mutta jotkut puhuvat yhä vapaussodasta, toiset kansalaissodasta, kolmannet vuoden 1918 tapahtumista.

Kaikilla termeillä on kannattajansa.

– Yle käyttää edelleen paljon nimitystä kansalaissota, joka ankkuroituu vahvasti sosiaalidemokraattiseen käsitykseen. Se kertoo myös Ylen asemoitumisesta asiaan, Tikka sanoo.

Eivätkä kiistat jää pelkkään nimeen. Viime keväänä itsenäisyyden juhlaraha, jossa kuvataan sisällissodan aikaista teloitusta, nostatti valtavan kohun.

Valtiovarainministeri Petteri Orpo (kok.) laittoi koko juhlarahahankkeen jäihin.

Kohu toi esiin, ettei Suomessa oltu vielä valmiita teloitusten käsittelyyn.

Ulla-Maija Peltonen

– Aihepiiri on arka, eikä kaikkein onnistunein valinta juhlarahaksi. Kohu toi esiin, ettei Suomessa oltu vielä valmiita teloitusten käsittelyyn, sanoo tutkija, dosentti Ulla-Maija Peltonen Helsingin yliopistosta.

Hän on tutkinut paljon sodan julkista ja yksityistä muistamista ja unohtamista.

Peltosen mukaan kolikkokohu alleviivasi sisällissotaan liittyvää vaikenemisen ja peittelyn kulttuuria.

Kun tukahdutetut asiat sitten pulpahtavat pintaan, niitä ei haluta tai osata käsitellä, vaikka julkista dialogia juuri tarvittaisiin.

Peltonen ei allekirjoita Tikan näkemystä, että Linnan Pohjantähti ohjaisi liikaa suomalaisten tapaa puhua sisällissodasta.

Sodastahan on kirjoitettu yli 200 romaania ja se on uudenajan historian tutkituin alue.

Punaisia ymmärtävä humaani näkökulma mahdollistaa Peltosen mukaan sen, että myös valkoisten roolia voidaan tarkastella syyllistämättä.

Ja sitä hän suomalaiselta julkiselta keskustelulta kaipaa kaikkein eniten.

Peltosen mukaan Suomessa ei ole juurikaan tietoa siitä, miten väkivaltaa tehneet käsittelivät tekojaan ja omaa syyllisyyttään.

– Hehän olivat ihmisiä siinä missä mekin. Sellaista arkistoaineistoa on hyvin vähän, jossa purettaisiin tätä teemaa henkilökohtaisella tasolla.

Vaikeneminen ja häpeä ovat siis molempia sodan osapuolia yhdistävä kokemus. Voittajien sankariretoriikka hiljensi punaiset, mutta myös henkisen tuskansa kanssa kamppailevat valkoiset.

Pohjantähdessäkään ei pureuduta syvällisesti valkoisen mielenmaisemaan sodan jälkeen.

Peltosen mukaan lukkojen avautumista helpottaisi, jos Suomessa käytäisiin avointa dialogia ja puhuttaisiin julkisuudessa myös moraalista.

Sillä voisi olla kauaskantoiset seuraukset.

– Sisällissodan tapahtumat osoittavat, kuinka erehtyväinen ihminen on ja kuinka helposti hän ajautuu ääritekoihin. Siitä pitäisi puhua nyt, kun erilaiset vastakkainasettelut korostuvat ja uhkaavat yhteiskuntarauhaa.

– Kukaan meistä ei voi kantaa vastuuta siitä, mitä tapahtui sata vuotta sitten, mutta siitä voimme, mitä tapahtuu nyt.

Reportaasi ilmestyi alun perin Suomenmaan viikkolehdessä 6.10.2017. Lehden voi tilata täältä .