Ruotsi-vaikutteita ja aatteellista vastarintaa: Näin syttyi suomalaisten kansallispukuinto
Tuossa menee Tuuteri, tuolla Sääksmäki, Jääski, Munsala ja Perä-Pohjola. Harjaantunut katsoja erottaa keskustan puoluekokouksen lippumarssilla, minkä pitäjän tai seudun kansallispukuja joukossa vilahtaa.
Mutta puvuista voi nähdä muutakin. Filosofian tohtori Leena Elina Valkeapää kertoo Kansallispukujen kulttuurihistoria -kirjassaan, ettei samankaan paikkakunnan puku ole aina ollut samanlainen.
Kansallispukuihin on vaikuttanut kulloisenkin aikakauden muoti ja käsitys hyvästä mausta. Esimerkiksi 1940-luvulla pukujen liiveistä ryhdyttiin tekemään tyköistuvia muotolaskosten avulla.
Myöhemmin minihameiden tultua muotiin lyhenivät puolestaan kansallispukujenkin hameiden helmat.
Valkeapään mukaan kansallispukuinnostus levisi Suomeen 1800-luvun jälkipuoliskolla Ruotsista.
Sivistyneistö kiinnostui kansanperinteestä, jonka ajateltiin säilyneen ”puhtaimpana” maaseudulla. Kärkenä oli kansanrunous, mutta sen lisäksi kerättiin ja tallennettiin rahvaan käyttämiä esineitä ja vaatteita.
Ruotsalaiset esittelivät kansanpukujaan luonnollista kokoa olevien vahanukkien päällä jo vuonna 1855 Pariisin maailmannäyttelyssä. Myöhemmin Tukholmaan avattiin pysyvä näyttely, jossa nukkeja oli koottu erilaisiin todentuntuisiin miljöisiin.
Suomessakin ylioppilaat innostuivat vastaavista dioraamoista ja eri osakunnat käynnistivät keruuretkiä kotiseuduilleen. Tuloksia esiteltiin kesällä 1876 Suomen ensimmäisessä yleisessä taide- ja teollisuusnäyttelyssä, jossa pukunukkeja piipahti ihailemassa itse keisaripari.
1800-luvun lopulla kansan perinteisistä juhla- ja pyhävaatteista puhuttiin jo yleisesti kansallispukuina.
Puvut sopivat erinomaisesti esimerkiksi vastaperustettujen nuorisoseurojen ja kotiseutuyhdistysten tilaisuuksiin. Myös monet kuorot ja kansantanssiryhmät ottivat ne esiintymisasuikseen.
Valkeapään mukaan pukujen käyttöä perusteltiin sekä käytännöllisillä että aatteellisilla syillä. Kansallispuku kävi julkisten tilanteiden puvuksi, mutta sitä saattoi käyttää myös parempana vaatteena kotioloissa.
Väljyytensä ja kaksiosaisuutensa ansiosta se sopi mainiosti myös kävely- tai matkapuvuksi. Lisäksi sen avulla saattoi ottaa kantaa keisarikunnan venäläistämispolitiikkaa vastaan.
– Kansallispuvusta tuli ilmaisukeino tilanteessa, jossa ilmaisua oli muuten rajoitettu. Puvun valmistamista ja siihen pukeutumista voi pitää jopa passiivisen vastarinnan muotona, Valkeapää kirjoittaa.
Ensimmäiset kahdeksan kansallispukumallia julkaistiin Suomen Naisyhdistyksen Koti ja yhteiskunta -lehdessä vuosisadan vaihteessa. Mukana olivat muun muassa muinaiskarjalainen niin sanottu Aino-puku sekä Tuuterin, Houtskarin, Säkylän ja Lapväärtin puvut.
Esitellyt puvut perustuivat lähinnä museokokoelmiin ja ne oli koonnut kansatieteilijä Theodor Schvindt. Schvindtin kuoltua hänen asemansa kansallispukujen johtavana asiantuntijana peri suomalais-ugrilaisen kansatieteen professori U.T. Sirelius.
Myös Sirelius pohjasi työnsä museoiden kokoelmiin. Hän painotti erityisesti kankaiden oikeita värisävyjä.
Sireliuksen jälkeen alan johtohahmoksi nousi käsityöhistoriaan erikoistunut maisteri Tyyni Vahter. Hän laati lukuisia pukumalleja ja yhteistyössä Kansallismuseon kanssa myös hyväksyi paikkakunnilta tulleita ehdotuksia malleiksi.
Valkeapään mukaan kansallispukujen kohdalla ikuisuuskysymys on ollut se, minkä verran pukuja saa muokata – vai saako ollenkaan.
Sotien jälkeen ostopukujen suosio kasvoi ja niiden valmistus keskittyi alan suurimmalle yritykselle Helmi Vuorelma Oy:lle. Jotta hinnat voitiin pitää riittävän edullisina, täytyi yrityksen virtaviivaistaa tuotantoaan.
Niinpä eri pitäjien puvut alkoivat muistuttaa yhä enemmän toisiaan. Ompelutekniikatkin yksinkertaistuivat.
– Kansallispukujen yhteys alkuperäisiin vaatekappaleisiin oheni jatkuvasti, ja samalla niiden ainutlaatuisuus oli katoamassa, Valkeapää toteaa.
Vuonna 1979 kuusi kansallispukuja käyttävää järjestöä perusti Kansallispukuneuvoston tilannetta ratkomaan.
Neuvosto ja sen asiantuntijaelimenä toimiva Kansallispukuraati on alusta asti pyrkinyt palauttamaan puvut mahdollisimman pitkälti museoiden alkuperäiskappaleita vastaaviksi.
Periaatetta on noudatettu sekä uusia malleja laadittaessa että vanhoja tarkistettaessa. Sen seurauksena esimerkiksi käytetyt kankaat ovat muuttuneet paksummiksi, hameiden helmat pidemmiksi ja liivit monimuotoisemmiksi.
Valkeapään mukaan kärkeen on noussut käsityön arvostus. Ihanteena on nyt puvun ompelu käsin.
Ilmiön varjopuoli on se, että kasvaneiden työmäärien vuoksi ostopukujen hinnat ovat karanneet monien ulottumattomiin. Kalleimmista puvuista joutuu maksamaan jopa 10 000 euroa.
Samalla on syntynyt ikään kuin kahden luokan pukuja, kun osa vanhoista malleista on läpikäynyt Kansallispukuraadin tarkastuksen ja osa ei.
Valkeapään kirja kuvaa hyvin kansallispukujen käytön ja valmistuksen eri vaiheita. Erityisen onnistunut ratkaisu lukijan kannalta on se, että kirjailija kuljettaa läpi tekstin esimerkkitapauksena Sääksmäen pukua.
Sääksmäen puvun historia juontaa juurensa vuoteen 1876, jolloin tilanomistaja Lennart Carlstedt lahjoitti Suomen Muinaismuistoyhdistykselle paikkakunnalta kerättyjä kansanomaisia vaatekappaleita. Näiden lahjoitusten pohjalta U. T. Sirelius kokosi myöhemmin Sääksmäen naisen pukumallin.
Kaunis kukkakuosinen asu on nykyisin yksi tunnetuimmista naisten pukumalleista. Se nähtiin vuosikymmenten ajan Gustav Paulig Oy:n Paula-tytön yllä mainoksissa ja kahvipakkausten kyljissä.
Kansallispukuraati ei kuitenkaan ole tarkistanut pukua, eikä se Valkeapään mukaan läpäisisi raadin seulaa. Tämä johtuu siitä, että Carlstedtin lahjoittamien vaatekappaleiden joukossa oli vain yksi oikeasti vanha, 1800-luvun alussa valmistettu vaate. Muut hyväntahtoinen tilanomistaja oli ompeluttanut.
Valkeapää arvelee, että jos Sääksmäen naisen kansallispuku koottaisiin nyt, hameen malliksi otettaisiin tuntemattoman lahjoittajan vuonna 1896 Kansallismuseolle toimittama vaate, joka tiedetään aidosti vanhaksi.
Empirelinjainen hame poikkeaa suuresti Carlstedtin teettämästä kukkakuosisesta liivihameesta. Tilanomistajan lahjoituksista tarkastettuun pukuun kelpuutettaisiin luultavasti vain vanha punainen röijy, joka ei nykyiseen asuun kuulu lainkaan.
Toisaalta Valkeapää ei näe Sääksmäen pukumallin tarkistamiseen mitään erityistä syytä. Nykyinen puku on osoittautunut elinvoimaiseksi ja sille on kertynyt poikkeuksellisen monipuolinen kulttuurihistoria.
– Satavuotiaalla kansallispukumallilla on vahva olemassaolon oikeus ja oma paikka kansallispuvun historiassa ja nykyhetkessä, pukujen rentoon käyttöön kannustava kirjailija toteaa.
Leena Elina Valkeapää: Kansallispuvun kulttuurihistoria. Vastapaino, 216 s.
Juttu on alun perin julkaistu Suomenmaan aikakauslehdessä toukokuussa 2023.