Omaishoitaja iloitsee jokaisesta päivästä – "Kari ei ole minulle hoidettava eikä potilas, hän on minun mieheni."
Työpäivän jälkeen heillä on aina treffit.
Tänään ympäristöterveydenhuollon johtajana työskentelevä Meeri Rinta-Jouppi kiirehtii tapaamiseen poikkeuksellisesti jo lounasaikaan.
Hänen rakkaansa jo odottaa Ylivieskan Hoivalla, vain muutaman minuutin automatkan päässä.
Karin katse suuntautuu tuon tuostakin ovelle. Hän kuulostelee tuttua ääntä ja silmiin syttyy valo, kun vaimo vihdoin saapuu.
Kari ei enää puhu.
– Mutta hän kiittää sellaisella tyytyväisellä hyvän mielen hyrinällä, kuvailee puoliso.
Valokuvaaja häärii ympärillä, kun Meeri tervehtii Karia. Suikkaa suuta.
– Saa kuvata. Saa kertoa. Kari on antanut luvan. Tästä puhuttiin jo aikoja sitten, sanoo Meeri Rinta-Jouppi.
Huoneen seinällä on taulu, josta uudetkin hoitajat saavat tietää, että Karilla on omia CD-levyjä. Hän kuuntelee mielellään reippaampaa musiikkia päiväsaikaan ja rauhallisempaa illalla.
”Pidän eläimistä. Olen eläinlääkäri. Juttelethan minulle mukavista asioista. Olen harrastanut lentämistä ja sukeltamista.”
Toiseen tauluun on kirjattu muistisairaan oikeudet.
Hoitajat ovat jo aikaisemmin nostaneet Karin g-tuoliin, jossa asento voidaan tukea mukavaksi.
Seinällä olevassa lehtileikkeessä kerrotaan, että lähes joka viides laitoshoidossa oleva vanhus elää sängyssä. ”He viettävät vähemmän kuin kolme tuntia vuorokaudessa sängyn ulkopuolella muiden ihmisten seurassa.”
Päivähuoneessa joukko muitakin asukkaita jo odottelee ruokaa. Televisio on auki. Meneillään on vanha suomalainen elokuva.
Pari tuttua hoitajaa tulee tervehtimään.
– He tekevät raskasta työtä ja joutuvat sitten vielä kestämään meitä hankalia omaisia, sanoo Meeri Rinta-Jouppi.
”Hankala” omainen saattaa tivata, olisiko lääkitystä syytä tarkistaa, hankkii täydennystä ruokavalioon, kuljettaa erityisen pehmeät bambualusvaatteet kotiin pestäviksi, kun ne eivät kestä pesulan käsittelyä.
Hankala omainen ei suostu siihen, että keuhkokuumeeseen sairastunutta ei enää hoidettaisi antibiooteilla.
Nyt hankala omainen taas istuu kärsivällisesti syöttämässä. Kaksi tuntia. Tai kaksi ja puolikin.
Meeri Rinta-Jouppi on Omaishoitajaliiton aktiivi niin valtakunnallisella kuin paikallisella tasolla.
Häntä miellyttää Rosalyn Carterin määritelmä: meissä on niitä, jotka ovat olleet omaishoitajia, niitä, jotka ovat omaishoitajia, niitä, joista tulee omaishoitajia ja niitä, jotka tarvitsevat omaishoitajaa.
Omaishoitajia on monenlaisia. Toiset ovat kodin seinien sisällä vastuussa 24 tuntia vuorokaudessa, 7 päivää viikossa ja 52 viikkoa vuodessa. Vuodesta toiseen.
Toiset ovat työssäkäyviä etäomaishoitajia, jotka satojen kilometrien päästä yrittävät hoitaa yksin asuvan läheisensä asioita – ja sydän syrjällään kuulostelevat puhelinta koko ajan.
Jokainen tarina on erilainen, mutta ongelmat ovat yhteisiä. Omaishoitajaksi ei ryhdytä, siihen joudutaan.
– Kyse ei ole tavallisesta hoitosuhteesta. Kaikista muista tämä eroaa siinä, että taustalla on läheinen ihmissuhde. Tunteet ovat vahvasti mukana, muistuttaa Meeri Rinta-Jouppi.
Tunteet ovat vahvasti mukana.
Meeri Rinta-Jouppi
Kari Rinta-Jouppi sai diagnoosin hitaasti etenevästä muistisairaudesta 22 vuotta sitten. Eläinlääkäripariskunta oli rakentanut unelmiensa kodin rauhalliselle paikalle, syrjään Alavieskan keskustasta. Lapset olivat 4-, 7- ja 8-vuotiaita.
– Se oli ehkä kovinta. Nuorimmainen sanookin, että hänellä ei ole ollut isä-suhdetta. Hän ei muista tervettä isää.
Esikoinen oli ylioppilaskirjoitusten jälkeen välivuoden kotona isänsä omaishoitajana. Ihan virallisesti.
– Meillä on hyvät ja tiiviit välit, ja lapset tukevat minua kaikin tavoin, kiittelee Meeri Rinta-Jouppi.
– Minä teen Karin hoitoa koskevat ratkaisut, eivätkä lapset kyseenalaista päätöksiäni.
Urheilullisen, metsästystä, sukeltamista ja lentämistä harrastavan miehen muuttumista potilaaksi on ollut raskasta seurata.
Sairaus eteni hitaasti, kuten oli luvattu.
– Ehdimme tehdä yhdessä perheenä pitkiä lomamatkoja, joista lapsille jäi muistoja.
Myöhemmin kotona oli apulainen, joka huolehti Karista, kunnes lapset palasivat koulusta. Ja Meeri kiirehti kotiin heti töiden jälkeen.
Nyt runsaat kymmenen vuotta Kari on ollut hoidossa kodin ulkopuolella.
Työ on aina ollut Meeri Rinta-Joupille tärkeää, ja pian koittavat eläkepäivät mietityttävät.
– Edessä häämöttävä yksinäinen vanhuus synkistää ajatuksia, mutta iloitsen nyt jokaisesta päivästä, jokaisesta hetkestä, jonka saan yhä jakaa Karin kanssa.
Juttu on alun perin ilmestynyt Suomenmaan viikkolehdessä 13.4.2018. Lehden voit tilata täältä .